Hyvästi, maine Skotlannin!
Hyvästi, maine Skotlannin ja vanha voimas tunto! Hyvästi Skottein nimikin ja miehen mieli ja kunto! Miss' soluu Tweed ja mereen saa, miss' Sark käy Solwayta kohti, nyt Englannill' on rajamaa, — rutiruojat ne maatamme johti!
Mitä taistot kaikki ei tehnehet, ei väkivalta ja kettuus, sen aikaan nyt sai lahjukset ja harvain kurjien pettuus. Jäi Englannin miekka pilkaks vaan, ja uljuus meissä hohti, mut vieras kulta lannisti maan, — rutiruojat ne maatamme johti!
Oi, miks sain nähdä päivät nää, kun maan he möi ja osti! Jos kuollut ma oisin, harmaapää, kun Bruce ja Wallace kosti! Mut uhkapäin mä huudan näin, — ja ken sit' eittää tohti —: maan petos löi ja kultaan möi, — rutiruojat ne maatamme johti!
Kuningatar Maria Stuartin valitus kevään saapuessa.
Jo maa sai verhon vihreän, puut lehteen käy ja kukkaan, ja satakaunot kaistojaan jo kutoo nurmen nukkaan. Nyt päivä kirkas säteitään luo sini-ilmain heloon; mut valoa ei mikään luo mun, kurjan vangin eloon.
Jo aamu-utuun ilmoilleen saa leivo liitää laulain; soi päiväll' ilot kerttujen lymystä viidan vaulain; yörastas saloon helkyttää suuss' illan unelmoivan: Vapaus, lempi niiden on, — mist' onneton sais hoivan?
Nyt esikot ne täyttää haat ja liljat puroin juoksut; tuo tuuli lemut pihlajain ja tuomistoiden tuoksut. Maan halvin tyttö vapain tein käy luonnoss' ihanassa; mut kuningatar Skotlannin vain kituu vankilassa.
Kun ruhtinatar Ranskanmaan ma nuorna olin ennen, niin liedoin mielin heräsin, iloitsin maata mennen. Oon kuningatar Skotlannin, näin kurjaa kavallusta; mua vieraat kahleet painaa nyt ja ikimurhe musta.
Mut sulle, sisko, — vihamies! — mi turvaat salajuoniis, jo kosto miekkaa teroittaa, jok' iskee sydänsuoniis! Et naisen rintaa tajunnut, miss' säälintunteet palaa, et hoivaa, jota haavahan voi naisen kyynel valaa.