Nicolin Liisu, tamma tuo, sai virkun eleet vereen; mut ohi Crainin nyt se ui Nith-virran myötä mereen.
Nicolin Liisu, tamma tuo, sai nähdä päivät pahat; Nith-virtaa nyt se mereen ui, ja poiss' on siltä nahat.
Nicolin Liisu papin luo jäi ajojuhdaks ennen; Nith-virtaa nyt se mereen ui, pois turskain saaliiks mennen.
Nicolin Liisu, tamma tuo, sai papin armot tietää; hän piinas sitä, ruoski, löi, mut koni paljon sietää!
Elämän talvi.
Oi, väike ehtoon viel' äsken lehtoon loi loiston hehkeän; yön sulo vihmeet toi ilmi ihmeet, näin kukkain päilyvän. Nyt talvi riemut vei, on poissa vihannuus! Mut kevät ehtii, ja puut ne lehtii, taas uhkuu into uus.
Vaan hyytä parmaan ei enää varmaan voi lientää kevätsäät! Tää varsi taipuu, se maahan vaipuu, kun riehuu tuulispäät. Niin raskas päivä on, yö vaivaks vanhuksen! Oi, onnen päivät ne iäks jäivät, jäi nuoruus kultainen!
Sä petyt, poika!
Sä petyt, poika! — Nainen jos lempimään sua taipuu, näät virvatulta vainen, mi harhaks pian haipuu.
Kas, tuuli liehuu ilvein, ja läikkyy meren pinta, käy ees-taas kulku pilvein: — niin vaihtuu naisen rinta.