Niin vienona, Afton, sa kastelet nientä, solut kaartaen Meerini mökkiä pientä! Sulo jalkoja äsken sä huuhtelit, oi, kun uomahas astuin, hän lumpeita toi!
Solu hiljaa nyt, Afton, sa kukkeaparras, solu hiljaa, ja sulle on lauluni harras; oma Meerini nukkuu, — sa loiskiva vuo, solu hiljaa ja vienoisen uinua suo!
Meeri.
Taivaanvallat, joiden suojaa kaino sydän aina saa, muilla mailla viipyessäin, Meeriä te varjelkaa! Immen hempi, sulo ruumis, puhdas niinkuin teidänkin, Meerin armas mielenhyvyys jääköön taivaan turvihin.
Leyhkät häntä liekutelkoot, vienot, kuin hän itse on; ilma, jota hengittää hän, rintaan rauhaa tuokohon. Enkelit! kun pois mun kauas tieni vie, hänt' turvatkaa! Immen sydän olkoon mulle muilla mailla kotimaa!
Ayrin rannalla.
Jo ilta kolkko hämärtäy, syystuulen puuskat viuhuin käy, on sankka pilven sumuvyö, ja vihmoin sade maahan lyö. Olalla pyssy soilta saan, siell' linnut jätin rauhaan vaan. Jäähyväishetki tuskaa tuo, kun rantaas astun, Ayrin vuo!
Syys sänkipeltoon kyynelöi, miss' yrmyt säät ne isännöi; sen sinitaivas rauhainen jäi tieksi talvimyrskyjen. Mun hyytyy veri suonissain: ma aion pauhuun ulappain; kun laivaa viskoo aaltoin vuo, taas kaipaan armaan Ayrin luo.
Mut kuohut vyöryin käykööt vain, en pelkää turmaa rantamain; vaikk' kuolonuhka eessä ois, ei kammottaa se kurjaa vois! Mut kahlein kiinni kotiin jäin, — oi, haavat polttaa sydäntäin! Mua ahdistaa ja vaivaa nuo, kun nyt sun jätän, Ayrin vuo!
Hyvästi, Coilan vuorimaat ja laaksot, kankaat, viidat, haat, miss' suru viipyy, saattaen taas lemmen muistot mielehen. Sees olkoon, ystävä, sun ties! Myös sulle rauhaa, vihamies! — Oi, kyynelveet ei hoivaa suo: Hyvästi, armas Ayrin vuo!