Tyttö nosti kauhistuneena päätään.
"Kuinka, Domitius? Mitä sinä tarkoitat?"
"Että minä sammutan vihan verellä."
"Oi älä puhu enään."
"Miksikä en. — Ja tämä se on juuri se, jonka vuoksi caesar sinua pelkää. Täällä en minä ole keisari, en Nero. Irtautuneena Rooman lukemattomista intohimoista tulen minä luoksesi täydellisenä luonnonlapsena. Mutta kun aamu sarastaa ja minä taas ratsastan keisarilinnaa kohden, silloin jännittyvät lihakset, sydän käypi kovaksi, elottomaksi ja ainoastaan kajastus sinun viattomuudestasi luopi valoa tielleni. Vartija, joka kunnioittaen tervehtii, piilottelee ehkä panssarinsa alla jo tikaria, joka on raivaava jollekin toiselle tien valtaistuimelle. Kaartini päällikkö on minun ystäväni. Silmäys, sana on saattanut häntä loukata, ja jo hiipivät veriset suunnitelmat hänen aivoissaan. Filosoofi, joka on elämän viisauden sydämeeni istuttanut, mairittelee minua. Hän rakastaa kultaa. Vieras käsi ehkä on hänelle tarjonnut aarteita, joiden vuoksi hän on myynyt itsensä pettääkseen minut. Ja äitini aivot miettivät samalla kertaa, kun hän tarjoaa minulle kätensä suudeltavaksi, myrkkyä, joka parhaiten minut tuhoaisi."
Akte likistäytyi herransa rintaa vasten.
"Oi, ei niin, valtijaani. Aivosi ovat kiihtyneet, kuumeiset kuvat vaivaavat sinua. Oi, minkälaisia sanoja sinä puhut! He rakastavat sinua, joiden luulet pettävän. Oi, ihan varmaan — kenenkä vuoksi he sinut uhraisivatkaan?"
"Miehen, joka myös miettii kostoa."
"Kuka olisi se mies?"
"Britannicus."