Pitkin Via Appiaa yön pimeydessä, kulki kaksi henkilöä. Toinen oli vuosien köyristämä ukko, toinen nuori tyttö, joka tarjosi matkatoverilleen olkapäänsä tueksi. Aika ajoin seisahtui vanhus katsellakseen varovasti ympärilleen ja jatkoi sitten taas matkaansa. Eräässä paikassa, missä hautapatsaat olivat vähemmän komeita, oli kallioryhmä, jonka keskeltä alkoi ahdas holvikäytävä. Kulkijat astuivat sitä kohti. Ukko tarttui tytön käsivarteen, sillä tämä näytti epäröivän seurata häntä käytävään. Varovasti tunnustellen kulkivat he pilkkopimeässä holvissa eteenpäin, kunnes äkkiä heidän edestään kaikui hiljainen, mutta luja ääni:
"Kuka siellä?"
"Hyvä ystävä", vastasi ukko.
Sen jälkeen virkkoi toinen vielä:
"Kiitetty olkoon Jesus Kristus."
"Ijankaikkisesti. Amen." Kuului vastaus.
Samassa sytytettiin soihtu, joka heitti kirkasta valoaan tulijoihin. Tuskin oli vartioiva nuori mies nähnyt valkopartaisen ukon, kun hän kunnioittavasti kumartui suutelemaan tämän vaipan lievettä.
"Terve sinulle, pyhä isä", virkkoi nuorukainen, "kaikki odottavat sinua."
Sitten kulki hän edeltä, pitäen korkealla soihtua, jonka liehuva valo heitti vaappuvia viiruja seinille ja loihti esiin kiviin piirretyt kummalliset kuvat. Pylväitä ja mahtavia kivihakkauksia tuli näkyviin ja hävisi jälleen läpitunkemattomaan pimeyteen. Holvikatto kaareutui korkealla, käytävä, joka ensin oli ollut niin kapea, että kaksi henkeä tuskin siinä sopi rinnakkain astumaan, laajeni laajenemistaan.
Nyt laskeutui opastava nuorukainen alaspäin viepiä portaita. Pelonsekaisin tuntein seurasi Julia vanhusta ja opasta. Ainakin sata askelmaa laskeutuivat he alaspäin. Silloin avautui luola äkkiä avaraksi pylväiköksi, jossa joka puolella näkyi tilavia komeroita. Julian katse kiersi puoliksi pelokkaana, puoliksi uteliaana pitkin sivuseiniä. Kuten talot kaupungissa, kohosivat kiviset alttarintapaiset korokkeet, joiden päällä sijaitsivat ruumisarkut suurten, kuolleitten nimillä varustettujen kivitaulujen takana.