"Minä olen antanut sen tehdä."
"Ah — kuka oli kyllin sukkela sen tekemään?"
"Kukas muu kuin Anicetus — tässä, lue ja tuomitse."
Hän ojensi keisarinnalle vahataulun, jolle Silanuksen ja Oktavian jäähyväiskohtaus oli jokseenkin uskollisesti jäljennetty.
"Edelleen olen minä", jatkoi Pallas, "tullut siihen päätökseen, että meidän täytyy poistaa Narsissus, ellemme jonakin kauniina hetkenä tahdo nähdä tiellemme nousevan ylipääsemättömiä esteitä."
"Sinä puhut minun ajatuksiani", vastasi Agrippina, "mutta oletko unohtanut, miten vaarallisiksi hankkeet häntä vastaan voivat käydä? Hän nauttii puolisoni rajattominta luottamusta; puolisoni on kylliksi heikkopäinen antaakseen tuon hyveen sankarin johtaa itseään."
Pallas nojasi teräväpiirteisen päänsä oikeaan nyrkkiinsä ja kalvoi hampaillaan huultaan.
"Ja sitten", jatkoi keisarinna kavalasti hymyillen, "on hänen vaimonsa meidän tiellämme; tuo nainen kuuluu olevan yhtä siveellinen kuin viekaskin."
Pallas hymyili. Tällä hetkellä tekivät hänen kasvonsa sanomattoman vastenmielisen vaikutuksen, sillä tämän miehen sisimmät ajatukset, hänen ihmishalveksumisensa, kaikkien ihanteitten ja ihmiskunnan uskon ivaaminen esiintyivät tällä silmänräpäyksellä huomattavan selvinä, vaikkakaan kukaan ei olisi kyennyt selittämään mitä hänen hymynsä oikeastaan tarkoitti. Siinä oli jotain kammottavaa; kun Pallas hymyili, silloin uhkasi vaara jotakin.
"Olen juuri keksinyt keinot", virkkoi hän hypistellen kultakirjaista leposohvan esirippua, "tuon vaimon eristämiseksi."