Kansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti caesarin ovelle.
"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!" huusi hän tuskallisesti. "Meitä on liian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!"
Nero löi nyrkillä otsaansa.
"Mitä?" huusi hän, "ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on keisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole jumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota eilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?"
Kukaan ei vastannut.
Silloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri mattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi hän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.
"He näkevät vielä minussa caesarin", karjui hän, "heidän täytyy totella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä — yksin tuhatta vastaan — yksin — sataatuhatta — vastaan —" toisti hän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. — "Kautta Styxin — onko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle — yksikään käsi ei tartu miekkaan minun puolestani — loppuniko on käsissä? Loppuniko?"
Ja heittäytyen polvilleen:
"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut surmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut minulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava uhritulena, jos minut pelastat!"
Ja kuullessaan kansan riehuvan jo puutarhassa hän jatkoi: