"Niitä rankaisee hänen vihansa viimeiseen jäseneen saakka."
Tuskin oli Julia sanonut viimeiset sanansa, kun oviverho temmattiin syrjään ja sisään syöksyi orjatar.
"Imperatori on kuoleman kielissä. Prinsessaa etsitään."
Päästäen kauhun huudahduksen hypähti Oktavia istuimeltaan ja kiiruhti isänsä kuolinhuoneeseen, läpi käytävien, missä hoviväkeä seisoskeli pelästyneenä kuiskaillen.
Hän tuskin tunsi isäänsä, astuessaan tämän vuoteen ääreen. Keisarin ruumis oli turvonnut paksuksi, kasvot olivat viheriän väriset ja tukka käynyt lumivalkeaksi.
Vuoteen ääressä oli Agrippina polvillaan nyyhkyttäen rajusti. Hänen vierellään seisoi Nero välinpitämättömän, synkän näköisenä ja Oktavian silmään pisti, että hän oli asestettu. Muutamassa nurkassa näki Oktavia Britannicuksen nojautuneena itkien seinään. Vuoteen jalkapäässä seisoivat Xenophon, lääkäri, Pallas, valtakunnanrahaston hoitaja, Callistus, valtiosihteeri ja Burrus, kaartineversti.
Parahtaen oli Oktavia vaipunut isänsä vuoteen vierelle. Hän siveli hänen turvonneita käsiään ja lausui hellästi hänen nimeään.
"Isä, rakas isä! Mikä sinulla on? Etkö kuule? Lapsesi, Oktaviasi puhuu sinulle."
Imperatorin jäykistyneisiin silmiin näytti syttyvän jälleen eloa. Ne avautuivat levälleen ja harhailivat ympärillä seisovain piirissä, aivan kuin etsien jotakin. Sinertävät huulet vapisivat suonenvedon tapaisesti.
Lääkäri astui hänen sivulleen, mutta Claudius kohottautui vaivoin, tehden torjuvan liikkeen kädellään.