»Eikö se ole hyvä? Mikä mies se olisi, joka ei kykenisi mihin hyvänsä, jos hän kerran tuntee ja toivoo jotain täydestä sydämestään. Voisiko hänen käytöksensä olla hiljainen, hänen sanansa tyynet, hänen kasvonsa levolliset, kun hänen sydämensä on tulessa, kun luonto kutsuu häntä, kun hänen verensä huutaa aivan kuin tuo joki, joka kuohuen kohisee erämaata kohti? Joki tahtoo vapautua kahleistaan, samoin mieskin; hän tahtoo vapautua saadakseen näyttäytyä oikeassa hahmossaan, esiintyä luonnollisena, vihata ja rakastaa niinkuin hänen verensä häntä käskee. Entäs englantilaiset! He eivät kaipaa mitään sellaista. He tahtovat vain ampua villilampaita. Hyvä jumala! Villilampaita!» Hän nauroi hillitysti, ikäänkuin itsekseen. »No, Allahin ja hänen profeettansa nimessä, ampukoon englantilainen villilampaitaan, mutta sallittakoon myös arabialaisen» — hän vaikeni ja lisäsi sitten hitaasti — »seurata halujaan, sydämensä ääntä.»
Lady Wyvernestä tuntui ikäänkuin hänen sanansa olisivat puhaltaneet suoraan häneen kuin polttava, kuuma tuuli. Hän tiesi, ettei Spahi oikeastaan merkinnyt hänelle mitään, mutta ollessaan hänen seurassaan hän joutui sittenkin kokonaan hänen valtaansa. Muutamilla miehillä on tuollainen voima toisten yli. He levittävät heidän eteensä loihditun maton. He kuljettavat heidät mukanaan ulos ikkunasta, puiden latvojen yli, merien poikki, kauaksi vieraisiin maihin, ja he kadottavat oman tahtonsa ja tulevat aivan tenhoojiensa kaltaisiksi.
Taaskin Lady Wyverne tunsi Spahin vaatteiden tuoksun. Hän seisahtui.
»Minnekkä me menemme?» hän sanoi. »Minähän en luvannut tulla tänä iltana teidän kanssanne kävelemään.»
»Rouva, onhan se viimeistä kertaa. Huomenna te matkustatte pois, ja minä — ja minä lähden muutamiksi päiviksi erämaahan. Sinne te ette koskaan tule. Te matkustatte huomenna junalla. Te palaatte Englantiin. Tämä on hyvästijättö.»
»Niin, hyvästijättö se on.»
Taaskin Lady Wyverne tunsi joutuvansa viekoituksen valtaan. Hän halusi koetella, ainoastaan hiukan tuntea, miltä salaperäinen afrikalainen elämä tuntuisi, sillä hänen oma elämänsä oli niin arkipäiväistä, niin kovin tyhjää. Tosin hän eli hyvässä turvassa, suojeltuna kaikkea vastaan, mutta se oli niin yksitoikkoista. Ja taaskin hän tunsi olevansa sadun tyttö, joka yrittää avata suljettua ovea.
»Niin, mutta —»
»Teidän täytyy ainakin jättää hyvästit erämaalle, rouva.»
»Mitä te ajattelette? Emme me palaa huomenna vielä Englantiin. Me lähdemme vain Beni-Moraan.»