Benchaalal astui ääneti pari askelta edemmäksi, ja Lady Wyverne seurasi häntä vaistomaisesti.
»Rouva, minun käsitykseni mukaan nainen näkee vain sen minkä hän tahtoo nähdä eikä usko mitään, mitä hän ei tahdo uskoa. Olenko minä väärässä? Minä olen vain arabialainen. Minun on mahdoton mitään tietää, minä vain arvaan ja oletan.»
Tuo mies, jonka silmät leimahtivat älyä ja olivat niin läpitunkevat ja etsivät, tekeytyi äkkiä aivan nöyräksi.
»Vain arabialainen!» huudahti Lady Wyverne.
Hän ei voinut katsella noita tummaverisiä miehiä samoilla silmillä kuin hänen miehensä. Hänen mielestään he olivat herkkiä kuin naiset, huolimatta heidän kovasydämisyydestään ja voimastaan heissä oli jotain omituisen naisellista.
»Te — varmaankin me teidän mielestänne olemme vain barbaareja?»
Lady Wyverne katsoi Spahiin. Samassa hänelle selvisi, että juuri tuo barbaarisuus hurmasi häntä, tai ainakin hänen luonnonomainen sävynsä, johon samalla yhdistyi jotakin muutakin.
»Te pelkäätte ehkä meitä!» lisäsi Spahi. »Te arvelette, että me voimme tehdä vaikka mitä tahansa. Eikö niin?»
»Sen minä kyllä uskon.»
He astuivat yhä eteenpäin erämaan porttia kohti. Virta kohisi heidän korvissaan, kuun hopeahohde valaisi heitä. Benchaalalin silmät kääntyivät alituisesti timanttien tuikkiviin tuliin, jotka säteilivät Lady Wyvernen rinnalla.