»Niin, musta-ihoiset naiset! Mutta te — te olette valkea. Te olette kuin jalokivi, aivan kuin yksi noista timanteista, joita te kannatte kaulassanne.»
Spahin käsi ojentautui vaistomaisesti kaulaketjua kohti, mutta hän veti sen pois koettaen koko voimallaan hillitä itseänsä.
»Mustat miehet jumaloivat valkoisia naisia. Te olette kuin kuun hopeasäde. Te olette kuin aurinko, joka valaisee rukoushetkeä Ram-a-dan-paaston aikana. Kun minä katson teihin, kääntyvät silmäni aina itään. Ettekö te sitä tiedä?»
Kaiken aikaa puhuessaan Spahi piti Lady Wyverneä silmällä. Ja sittenkin hän oli syvän liikutuksen vallassa.
Sillä kaksi himoa oli saanut vallan hänessä. Kaksi sydäntä näytti sykkivän hänen rinnassaan, ryöstäjän ja rakastajan sydän. Kaksi arabialaisen suurinta intohimoa taisteli tasaväkisenä hänen rinnassaan. Hän olisi voinut heittäytyä Lady Wyvernen jalkojen juureen ja uhrata henkensä hänelle, jos tämä olisi sitä vaatinut. Mutta hän olisi myös voinut murhata hänet timanttiketjun vuoksi, jota hän kantoi kaulassaan, jos tämä olisi uskaltanut tehdä vastarintaa. Hän oli nyt kerran täysiverinen arabialainen.
Mutta vaikka Benchaalal oli tänä hetkenä kiihkoissaan eikä tiennyt saisiko intohimo vai saaliinhalu hänessä voiton, tarkkasi hän kuitenkin koko ajan toveriansa. Hän odotti vain sitä hetkeä, jolloin Lady Wyverne kasvojenilmeellään antaisi hänelle luvan uskaltaa kaikki.
Lady Wyverne oli huomannut Spahin tumman käden tavoittelevan hänen timanttejaan, ja silmänräpäyksen ajan hänet oli vallannut inhon tai pelon tunne. Mutta se katosi jälleen. Sillä hän rauhoitti itseään sillä vakuutuksella, että tuo liike oli ollut aivan luonnollinen ja seurannut vain siitä vertauksesta, jonka Spahi oli lausunut. Sittenkin oli tuo liike, kun käsi paljastui viitan laskosten alta, ilmaissut jotain, mikä sai hänet hätkähtämään ja hänen hermonsa kiihtymään. Sen Spahikin oli tuntenut, ja siksi hän alkoi nyt puhua vähemmin kiihkeästi ja intohimoisesti.
»Ettekö te sitä tiedä?» toisti hän lähestyen Lady Wyverneä vielä entistään lähemmäksi, jotta hänen liehuva viittansa kosketti hiukan häntä. »Minä käännyn Mekkaa kohti rukoillessani aamulla, mutta yöllä minä rukoilen kääntyneenä teihin. Ja te, tahdotteko te ottaa korviinne minun rukoukseni?»
»Hiljaa!» sanoi Lady Wyverne.
Hänen äänensä oli kuiskaava, mutta ei moittiva. Koska hän nyt viimeistä kertaa läksi katsomaan erämaata, niin miksikä hän ei nyt viimeistä kertaa olisi voinut kuunnella erämaan ääntäkin. Ja tämä mies edusti tällä hetkellä hänen mielikuvituksessaan erämaata. Huomenna tuo näky oli haihtunut hänen silmistään, kadonnut hänen korvistaan.