Spahi vaikeni, kun Lady Wyverne oli moittivinaan häntä. He astuivat hyvin hitaasti eteenpäin. Lady Wyverne kuuli korkeiden korkojensa kopisevan kovaa maata vasten ja hänen mieleensä tuli jälleen kenkien kopina Parisin katukäytävillä. Sitten hän ajatteli Spahin paljaita jalkoja, jotka olivat kosketelleet kiviä aivankuin kädet ja hänen mieleensä muistui, miten hän mielikuvituksessaan oli nähnyt noiden jalkojen astuvan erämaan hiekalla naisen jalkojen rinnalla.
No niin, nyt naisen jalat astuivat niiden rinnalla erämaata kohti.
Hetkeksi hän antautui kokonaan mielikuvituksensa valtaan. Hän näki mahdottomuuden äkkiä toteutuneen todeksi. Entäs jos hän olisi seurannut oikkuaan; entäs jos hän olisikin uhkarohkea, intohimoinen, huoleton nainen, eikä vain pieni oikullinen, huvitushaluinen ja itsepäinen olento! Entäs jos hän olisi karannut, hullaantunut Spahiin! Entäs jos he olisivatkin lähteneet suurelle matkalle, jättäneet entisyyden kokonaan taakseen tuonne vuoren rotkon peittoon, entäs jos erämaa nyt olisi avannut sylinsä hänelle ja hän olisi liittynyt mustaihoisiin elääkseen heidän parissaan suurella aavikolla! Kuinka ihmeellistä se olisi. Hän koetti eläytyä tähän unelmaan. Niin, niinhän se olikin. Hän oli eronnut iäksi entisestä elämästään. Ei kukaan nainen ennen häntä ollut sellaista uskaltanut. Kuinka hänestä nyt puhuttaisiin hänen entisessä seurapiirissään, Parisin ja Lontoon saleissa, Newmarketin kilpa-ajoilla ja Skotlannin aroilla! Mitähän hänestä sanottaisiin? Yhdentekevää! He eivät merkinneet hänelle enää mitään, nuo entiset ystävät ja tuttavat. Heidän puheensa ei koskaan enää olisi hänen puhettaan, yhtä vähän kuin heidän mielitekonsa ja heidän oikkunsa. Hän oli iki ajoiksi päässyt vapaaksi muodin ja tapojen itsevaltiudesta. Alati muuttumatonta itää kohti hän käänsi kasvonsa, maata kohti, joka aina pysyi samana!
Tällä hetkellä hän oli niin kokonaan oman mielikuvituksensa vallassa, että hän todellakin luuli tehneensä tuon kaiken, ja että Spahi, joka kulki hänen rinnallaan, oli hänen herransa. Vai orjansako? Mikä hän oikeastaan oli? Mikä hän tulisi olemaan?
Mikä hän tulisi olemaan?
Ja tehdessään itselleen tämän kysymyksen hän vilkaisi Benchaalaliin silmissään niin kysyvä, niin naisellinen ja samalla kuitenkin niin vaativa ilme, että Benchaalal joutui aivan ymmälle. He olivat nyt rotkon suulla. Erämaa avautui heidän eteensä. He saattoivat nähdä sen selvästi edessään. Heidän jalkansa koskettelivat jo tuon aavikon reunaa, ja erämaan tenhova tuuli siveli heidän poskiaan.
Benchaalalin mielestä oli kohtalo ikäänkuin vartavasten hänelle järjestänyt kaikki niin ihmeelliseksi ja kauniiksi. Nuo kolme ihmettä — jalokivet, Lady Wyvernen vaativa katse ja kuun valaisema erämaa — sulivat hänen silmissään ikäänkuin yhteen ja muodostivat yhden kokonaisuuden. Hän tahtoi riistää sen itselleen. Sen täytyi tulla hänen omakseen, nyt, tällä hetkellä. Hän ei voinut sitä sen kauemmin enää odottaa. Jalokivet, nainen ja erämaa — hän tahtoi omistaa tällä hetkellä ne kaikki.
Hänen tumma kätensä ilmestyi jälleen piilostaan ja tarttui Lady Wyvernen ranteeseen. Spahi ei puhunut mitään, mutta hänen puristuksensa peloitti Lady Wyverneä. Hän tunsi selvästi olevansa vaarassa. Tuo käsi oli yhtä paljon rosvon kuin rakastajankin, käsi, joka saattoi yhtä helposti musertaa kuin hyväillä. Ja nuo silmät, jotka kiintyivät nyt häneen, ne vastasivat hänen kysymyksiinsä niin suoraan, ettei epäilyksellä ollut vähintäkään sijaa. Spahin villi luonto puhkesi nyt esiin sen ohuen sivistyksen kuoren läpi, joka oli peittänyt sitä.
Erämaa vyöryi Lady Wyvernen ylitse, erämaan mies oikeassa hahmossaan hyökkäsi hänen päälleen.
Tuntiessaan Spahin käden puristuksen Lady Wyverne vaistomaisesti sätkähti. Samassa toinenkin käsi hyökkäsi viitan alta esiin, ei kuitenkaan tarttuakseen Lady Wyvernen toiseen käteen, vaan jalokiviketjuun, joka koristi hänen kaulaansa.