»Ja sitten te tulette kotiin. Kuinka kummallista!»
Lady Wyverne ajatteli Chester Streetiä ja Belgrave Squarea, missä hän ensi kerran oli nähnyt päivänvalon. Mikä kuilu eroitti hänet tästä miehestä, jonka kanssa hän nyt kulki keskellä erämaata! Ja kuitenkin tuon miehen viitta kosketti liehuessaan hänen hamettaan ja hänen silmissään paloi tuli, kun hän painoi päänsä hänen puoleensa ja kuunteli hänen sanojaan. Ja hän itse — hänen teki niin sanomattomasti mielensä rakentaa silta tämän kuilun yli, tehdä uhkarohkea yritys ja siirtää Chester Street Zibaniin. Hän ei ollut typerä, ja niinkuin naisen ainakin olivat kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa välittömiä, siksipä ei hänen mieleensä juolahtanutkaan, että Ziban koskaan voisi siirtyä Chester Streetille.
Virran kohina heikkeni sen leventyessä, kun sen vedet saattoivat kaikessa rauhassa kulkea palmujen peittämää keidasta kohti. Kallioseinässä olevan luonnollisen aukon kautta näkyi hopeanhohteessa hämärä maisema aivankuin iäisyyden kangastukselta. Lady Wyverne pysähtyi.
»Ei sen pitemmälle», hän sanoi. »Tähän me eilen illallakin pysähdyimme.»
»Askelta kauemmaksi tänään, rouva!» sanoi Spahi. »Pieni askel vain.»
»Ei, ei.»
Spahi viittasi kädellään ja hänen viittansa punaiset laskokset valuivat alas hänen käsivarreltaan.
»Mutta se kutsuu meitä.»
»Mikä?»
»Erämaa, rouva. Kuunnelkaahan!»