Lady Wyverne katsahti häneen. Spahi oli puhunut niin suurella vakaumuksella, ettei hän voinut hymyillä hänen huomautukselleen eikä pitää sitä naurettavana. Hänkin jäi kuuntelemaan ikäänkuin kaukaista ääntä, joka kuului niin etäältä, ettei silmä voinut sinne saakka saavuttaa. Mutta yön syvässä hiljaisuudessa hän ei voinut sittenkään kuulla muuta kuin virran kohisevaa ääntä palmujen liikkuvien varjojen alla.
»En minä kuule mitään», sanoi Lady Wyverne vihdoin.
»Mutta minä kuulen», vastasi Spahi. »Minä olen erämaan poika.»
»Rakastatteko te sitä?»
»Minä kuulun siihen. Se ei salaa minulta mitään. Minä olen oppinut kaikki sen tiedot.»
»Voisinko minäkin ne oppia?»
Lady Wyvernen äänessä oli tavattoman nöyrä sävy.
»Vain sen johdolla, joka kuuluu erämaahan.»
»Sitten en koskaan voi niitä oppia», sanoi hän puoleksi lapsellisella surulla.
»Miksikä ette?»