»Kuinka, rouva?»
»Eikö hänestä ole ikävä aina istua samalla paikalla ja aina vaan soittaa?»
»En tiedä, rouva.»
Oppaalla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, mitä ikävä merkitsi. Lady Wyverne katsoi melkein kadehtien häntä. Kuinka turhalta ja hullulta tuo hermostunut ja rauhaton elämä ulkona maailmassa tuntuikaan täällä. Hän tuumi mielessään, voisikohan hän, jos hän jäisi tänne asumaan, tulla hiljaiseksi ja rauhalliseksi.
»Menemmekö tuohon punaiseen kylään, rouva?»
»Mikä se noista on? Tuoko ylhäällä kukkulalla?»
»Niin, rouva.»
Lady Wyverne nyökkäsi päätään. Suuret palmupuutarhat, jotka ympäröivät jokea ja ruskeita savimajoja, viehättivät häntä. Ne näyttivät niin hauskoilta ja salaperäisiltä, ikäänkuin oudot olennot olisivat viettäneet siellä ihmeellistä elämää varjojen keskellä. Oppaan seuraamana hän läksi astumaan vihertävään lehtoon, ja arabialaisen pojan säveleet katosivat kuulumattomiin.
Joki teki nyt polvekkeen, ja Lady Wyverne huomasi, että päästäkseen punaiseen kylään piti hänen kulkea joen poikki. Hän katsoi ympärilleen näkyisikö missään porrasta, mutta sellaista ei ollut.
»Miten me pääsemme yli?» kysyi hän oppaalta.