Sir Claude hymyili ja veti paperossikotelonsa esille ojentaen samalla pitkät säärensä suoriksi ja myhähtäen tyytyväisenä.
Ahmed oli mennyt syömään ja juttelemaan ystäviensä luo kylään, joka oli palmujen varjossa muutamien kyynärien päässä ravintolasta, ja ravintolan emäntä toi kahvin ja asetti sen pöydälle kysyen oliko ruoka maistunut herralle.
Sir Claude tunsi, että hänen vastauksensa ilahdutti keittäjän sydäntä. Sillä emäntä ja keittäjätär oli yksi ja sama henkilö, tuo lihava, harmaatukkainen nainen, joka seisoi sininen esiliina vyötäisillään vieraansa edessä ja katseli häntä uteliain silmin.
»Istukaa, rouva», sanoi Sir Claude kohteliaasti. »Istukaa ja juokaa lasi konjakkia.»
Emäntä totteli hymyillen ja nypistellen esiliinaansa. Hän ihaili kalkkia hienoja miehiä, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Sir Claude oli oikean kunnon miehen perikuva.
»Kuinka te olette joutunut näin syrjäiseen paikkaan?» jatkoi Sir Claude keskustelua.
Emäntä maisteli konjakkia ja kertoi, että hän oli syntynyt Marseillessa ja joutunut vanhempineen Algiereen; sitten hän oli mennyt naimisiin erään kahvilan edeskäyvän kanssa, joka oli alkanut juoda ja lopulta vajosi kokonaan juoppouteen. He olivat kiertäneet paikasta toiseen ja vihdoin asettuneet tänne, missä mies oli kuollut kolme vuotta sitten.
»Ja te asutte täällä arabialaisten keskuudessa?» huudahti Sir Claude.
»Ei herra, minun luonani on veljeni poika, Robert. Mutta hän on nyt parhaillaan Beni-Morassa. Hän läksi ostamaan ruokatarpeita. Sieltä me ostamme kaikki säilykkeet.»
Hän maisteli jälleen lasiansa katsellen Sir Claudea. Varjot viinipuun alla pitenivät. Suolavuori kävi yhä himmeämmäksi, jotta se näytti ikäänkuin yölliseltä aaveelta. Lakean, asumattoman maan yli alkoi puhaltaa erämaan tuuli jäähdyttäen ilman varsin vilpoiseksi. Sir Claude katseli autiota aavikkoa edessään ja käänsi sitten katseensa harmaatukkaiseen ranskattareen, joka piteli pientä liköörilasia sormissaan.