»Sitten elämä on täällä hyvin yksinäistä, rouva», sanoi hän. »Mutta te elätte kai ystävyydessä arabialaisten kanssa?»
Emäntä nyrpisti huuliaan ja pahansuopa, kissamainen ilme levisi hänen kasvoilleen.
»Jaa, jaa, arabialaiset!» huudahti hän. »Arabialaiset ovat pettureita, herra. Jokainen arabialainen on petturi. Voitte uskoa minuun. Olen elänyt heidän parissaan melkein koko ikäni. Älkää koskaan luottako arabialaiseen. Hän voi elää talossanne kaksikymmentä vuotta ja viidestä pennistä leikata kaulanne poikki. Kyllä minä olen nähnyt yhtä ja toista arabialaisten parissa! He ovat viisaita, niin kyllä! He ovat kauniita. He voivat vetää miestä nenästä ja nainen — no niin!» Hän levitti käsiään ja kohautti olkapäitään. »Kyllä minäkin, nuorempana ollessani — vaikka kuinka paljon! Mutta arabialainen on petturi, herra. Hän myö sielunsa rahasta, ja tyydyttääkseen halujaan hän voi valehdella ja imarrella, viekoitella, pettää ja murhata. Voisinpa minä kertoa teille vaikka kuinka paljon juttuja! Ja arabialainen on aina arabialainen. Hän ei koskaan muutu. Voi näyttää siltä kuin hän olisi muuttunut — mutta se on vain ulkokuorta. Pohjaltaan hän on aina sama. Hän lähtee Parisiin. Hän puhuu ranskaa niinkuin minäkin. Hän oppii parisilaisia tapoja. Hyvä jumala! Hän voisi mennä vaikka hoviin, jos sellaista olisi rakkaassa Ranskassani. Ja palatessaan takaisin erämaahan kaikki olisi heti unohtunut häneltä. Hän istuu hiekassa, hän syljeskelee, hän syö cous-cousia sormin. — Sellainen arabialainen on! Varokaa häntä. Onko herralla rouva?»
Tuo äkillinen kysymys sai Sir Clauden säpsähtämään kuunneltuaan tuota pitkää puhetta suurella ihmetyksellä.
»O—on kyllä», vastasi hän väkinäisesti.
»Älkää antako hänen koskaan joutua yhteen arabialaisen kanssa!»
»Hyvä jumala, rouva! Ikäänkuin minun vaimoni —»
»Ei koskaan!» jatkoi emäntä kiihkeästi. »Arabialaisilla on suuri kyky viehättää naisia. Olen itsekin sen tuntenut, minä, joka nyt puhun teille! Hän viekoittelee luokseen eikä häntä voi olla seuraamatta. Voisinpa kertoa teille eurooppalaisista naisista — mutta jo riittää! Erämaa pitää salaisuudet ominaan. Muistuupa vain mieleeni Benchaalal, Spahi, Muhamed Alin poika, joka on kotoisin Zibanista ja nykyään palvelee upseerina Algieressä. Onpa hänkin kertonut minulle monen monia juttuja sankariteoistansa! Mitä kaikkea hän on kertonut minulle ranskalaisistakin naisista —»
»Spahiko?» sanoi Sir Claude vieläkin väkinäisemmin. »Mikä hän oli nimeltään?»
»Benchaalal, Muhamed Alin poika. Hän on erittäin kaunis. Sitä ei voi kieltää. Hän puhuu täydellisesti ranskaa. Hän osaa ampua — ei kukaan ranskalainen ole niin taitava ampumaan kuin hän! Ja voimakas hän on. Olen nähnyt hänen rikkovan pähkinän sormillaan.»