»Perhana!»
»Mitä herra sanoi?»
»Ei mitään. Jatkakaa, rouva!»
Sir Claude oli suoristanut itseään ja kumartui nyt eteenpäin tarkastaen puheliasta seurakumppaniaan. Lakeus peittyi pimeään ja yöllinen tuuli alkoi henkiä suunnattomien tasankojen yli ja rapisuttaa viinipuun kuivia ja tomuisia lehtiä heidän päänsä yläpuolella.
»Mutta hän on pahin kaikista arabialaisista pettureista ja hän kehuu pahoja tekojaan. Kun hän lähtee erämaahan tervehtimään isäänsä, kulkee hän aina tästä ohi. Joskus hän jää tänne päiväksi tai kahdeksi ja metsästää täällä gaselleja. Ja öisin hän istuu tässä viinipuun juurella minun kanssani, herra, aivan niinkuin tekin nyt teette, ja juttelee. Ah, hän on hirveä, ja sittenkin —»
Taaskin emäntä levitti käsiään ja huokasi syvään, jotta hänen hengityksensä sekaantui tuulen henkeen, joka liikutteli viiniköynnöksen lehtiä.
»Kunpa te näkisitte hänet ja kuulisitte hänen puhuvan! Minä vakuutan teille, herra, jos hän tulisi tänne, niin kyllä hän hurmaisi kaikki.»
»Sanotteko te, että hän murskaa pähkinän sormillaan?»
»Sen hän huoleti tekee, herra. Ja sittenkin hänen kätensä ovat hennot kuin naisen. Sehän on totta! Hänenhän oli määrä kulkea tästä ohi aivan näinä päivinä. Hänellä kuuluu olevan lomaa.»
»Kuka sen teille kertoi?»