»Mistäs minä muistaisin. Tuollaiset sanat käyvät suusta suuhun täällä erämaassa yhtä nopeasti kuin tuli leviää olkilyhteestä toiseen. Kyllä me täällä saamme uutisia kuulla, voin vakuuttaa teille. Mutta nyt tulee pimeä. Tuonko lampun tänne ulos, herra?»
»Niin, tuokaa lamppu, rouva.»
Emäntä nousi ja kiiruhti sukkelasti sisään harmaan puvun liehuessa hänen leveitten lanteittensa ympärillä. Hänen mentyään nousi Sir Claude ylös ja astui lehtimajan aukolle. Hän ei voinut enää nähdä suolavuorta. Oli aivan pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Mutta pian se ilmestyisi ja levittäisi valoaan yli aution maailman. Sillä välin hän tahtoi saada lampun ulos. Pimeydessä valtasi hänen mielensä ikävä tunne, joka oli herännyt emännän puhellessa hänen kanssaan. Tähystellessään erämaata, joka avautui hänen eteensä, hänen mieleensä muistui ensimäinen ilta, jonka he olivat viettäneet El-Akbaran ravintolassa. Hän oli noussut pöydästä mennäkseen nukkumaan ja oli kuullut pienen narahtavan äänen pöydästä. Taaskin hän oli kuulevinaan ja näkevinään, miten Spahi irroitti varovaisesti pähkinän sydämen kuoresta. Silloinkin hänet oli vallannut omituinen, epämieluisa tunne, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä se oikeastaan oli. Spahi oli varmaan tuo Benchaalal. Siitä hän oli aivan varma.
Entäs sitten, vaikka hän olisikin?
Sir Claudella ei ollut kovin vilkasta mielikuvitusta, mutta ei sitä kokonaan häneltä puuttunutkaan. Hän oli luonteeltaan hiukan varovainen ja epäileväinen, samoinkuin Lady Wyverne oli varomaton ja taipuvainen taikauskoon ja herkkäuskoinen. Mutta hän ei ollut koskaan epäillyt vaimoaan. Hän rakasti häntä, mutta vaikkei hän olisi rakastanutkaan, niin yksin se tosiasia, että hän oli hänen vaimonsa, olisi karkoittanut kaikki epäilykset hänen mielestään. Mutta hän oli aika ajoittain elänyt Lontoossa ja tiesi millaista elämä siellä oli. Hän oli nähnyt, miten klubeissa muutamia aviomiehiä seläntakana pilkattiin ja kuitenkin heti jälkeenpäin tervehdittiin avosylin ja sydämellisesti heidän astuessaan sisään. Hän oli nähnyt ihastuttavien naisten tekevän tekoja, jotka olivat kaikkea muuta kuin ihastuttavia — lievimmin sanoen.
Mikähän Kittyä oli tänä aamuna vaivannut?
Emäntä palasi takaisin lamppuineen, jonka hän laski pöydälle. Mutta Sir
Claude ei malttanut enää istua hiljaa tuolillaan.
»Missähän Ahmed on?» kysyi hän.
»Kylässä, herra. Ahmed — hänkin on aivan samanlainen!»
»Ahmedko?»