Sir Claude nousi pystyyn ja kääntyi ovelle.
»Ahmed!» huusi hän. »Tulkaa! Kiireesti!»
»Heti, heti!» vastasi ääni kaukaa.
»Tietäkää, hyvä rouva», sanoi Sir Claude, kääntyen jälleen ravintoloitsijattaren puoleen. »Minun vaimoni koettaa pikemmin paeta kuin antautua minkäänlaisiin tekemisiin noiden kirottujen mustaihoisten kanssa. Ystävänä — minä tarkoitan oppaana, se on toista! Mitä te hymyilette?»
»En minä hymyile, hyvä herra. Te erehdytte tässä lampun valossa. Alkaa tuulla.»
Ravintoloitsijatar siirsi lamppua, jotta hänen kasvonsa joutuivat varjoon. Sir Claude mutisi jotain hampaittensa välissä. Hän oli aivan varma siitä, että hän oli nähnyt ruman, pilkallisen hymyn karehtivan emännän kasvoilla, ja samassa hän jo katui, että hän oli puhunut niin tuttavallisesti tämän ventovieraan kanssa. Hän oli antautunut liiaksi hetkellisen mielentilansa valtaan.
Mutta olihan hän eurooppalainen ja nainen, ja olihan hän sitä paitsi herättänyt hänen mielessään kaikki nuo epäilykset.
»Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasku, rouva», sanoi Sir Claude jäykästi. »Ottakaa maksu myös tästä pullosta viiniä sekä yökortterista. Minä maksan huoneesta tietystikin.»
»Herra on aivan liian hyvä.»
Ravintoloitsijatar astui äänettömästi sisään. Ja niinpian kuin hän oli kääntänyt selkänsä vieraalle, hymyili hän jälleen itsekseen.