Tällä kertaa ei Sir Claude keskeyttänyt häntä. He eivät olleet enää kaukana kylistä, joiden talot seisoivat puiden varjossa, ja korva saattoi jo selvästi eroittaa joen kohinan, kun tämä virtasi rotkon kautta erämaahan. Matka läheni jo loppuaan. Olihan aivan luonnollista, että väsynyt matkamies, palatessaan erämaan pimeydestä kotiinsa, tahtoi laulaa tai tervehtiä äänekkäästi ystäviään ja sitä iloa, joka hänelle kotona oli varattu.
Yhä kovemmin Ahmed lauloi. Säveleet kajahtivat voimakkaina kallioseinää vasten ja kaiku kuljetti ne jälleen takaisin. Tuo laulu kuulosti ikäänkuin varoitushuudolta, ja se kajahti suoraan erämaasta kahden yökulkijan korviin, jotka istuivat aamun ensi sarastusta odottaen miltei samalla paikalla, missä pieni arabialainen poika tuonnoin oli soittanut huiluaan.
Spahi liikahti, kun kaukainen ääni kohtasi hänen korvaansa.
»Maraboutko siellä huutaa?» kuiskasi Lady Wyverne laskien kätensä arabialaisen viitalle.
»Hiljaa!»
Hän kuunteli, kumartuen erämaata kohti, josta ääni kuului.
»Se on Ahmedin ääni!»
Lady Wyverne kalpeni.
»Se on mahdotonta! Hehän ovat suolavuorilla, kaukana täältä!»
»Aivan varmaan se on Ahmed! He tulevat! Katsokaa! Minä eroitan jo muulit tiellä!»