He olivat lopettaneet aamiaisensa, ja Sir Claude nousi ylös ja sytytti savukkeen. Samassa Benchaalal astui ravintolan ovesta ulos, joka oli verannan alla, astui hitaasti pihan poikki ja suuntasi kulkunsa erämaata kohti. Hänellä oli punainen viitta yllään, joka liehui juhlallisesti hänen astuessansa. Hän ei katsonut ylös verannalle. Hänen tummat kasvonsa olivat aivan vakavat ja hän näytti olevan täysin tyytyväinen omaan itseensä ja koko maailmaan. Lady Wyverne silmäsi vain kerran häneen, mutta Sir Claude seurasi häntä katseellaan kunnes hän katosi tien käänteeseen.
»Kaunis mies!» sanoi hän.
»Kaikki arabialaiset ovat kauniita», vastasi Lady Wyverne.
»Mutta hän se vie voiton sittenkin kaikista muista. Etkö sinäkin ole sitä mieltä?»
»Todellako? Enpä tiedä.»
Vaistomaisesti Lady Wyverne vastasi väistäen ja tekeytyen välinpitämättömäksi. Mutta tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänestä tuntui, että olisi ollut paljoa viisaampaa vain myöntyä siihen mitä hänen miehensä sanoi. Hän oli tottunut ilmaisemaan suoraan ajatuksensa ja päähänpistonsa Crumpetille. Hän oli usein miehensä kuullen peittelemättä kehunut toisten miesten ulkomuotoa. Olisi tuntunut paljoa luonnollisemmalta, enemmän hänen itsensä kaltaiselta, jos hän olisi nytkin tehnyt samoin. Nyt se oli liian myöhäistä. Sitä paitsi hän ei olisi voinut sitä tehdä.
»Minä juttelin tuon miehen kanssa tänä aamuna», sanoi Sir Claude nojautuen kaidepuuhun ja puhaltaen savuja ylös ilmaan.
»Tänä aamuna!» Lady Wyverne huudahti hämmästyneenä. »Milloin?»
Sir Claude otti sikaarinsa suusta ja tasoitteli lehteä sormenpäällään.
»Ratsastaessani hänen ohitsensa.»