»Oliko — oliko hän ylhäällä jo niin varhain?»
Lady Wyverne oli mielestään kuin näyttelijätär, joka harjoittelee osaansa ja hän ihmetteli olikohan hän osunut oikean äänensävyn.
»Hän oli ulkona, istui kalliolla erämaan laidassa, joen rannalla. Muistathan tuon kallion, jossa kuulimme pojan soittavan huilua ensi päivänämme täällä?»
»Aivan oikein. Mikä kummallinen mies! Mitä hän tekee täällä?
Miettiiköhän hän iäisyyttä?»
Lady Wyverne naurahti hiukan.
»En tiedä, mitä hän tekee täällä. Hän istui kalliolla suuri viitta hartioillaan. Tiedäthän millaista tarkoitan?»
»Kyllä.»
»Me vaihdoimme vain pari sanaa. Hän näyttää aika hauskalta.»
Äkkiä Lady Wyvernen valtasi halu kertoa miehelleen — ei kaikkea, ei tietenkään sitä, mutta jotain ainakin, kertoa, että hän oli puhunut Spahin kanssa ja että he olivat kävelleet edes-takaisin ravintolan edustalla — kerran; jotain sentapaista ainakin. Hän oli aivan ymmällä. Hänen oli aivan mahdoton arvata, tiesikö Sir Claude jotain vai epäilikö hän vain, vai puhuiko hän tietämättä mitään. Kerrankin hänen miehensä oli suorastaan arvoitus hänelle ja hänen kunnioituksensa kohosi häntä kohtaan. Hän alkoi kunnioittaa häntä, mutta hän olisi tahtonut päästä hänestä selville, tulla varmaksi asiastansa.
»Luullakseni hän on saanut erittäin hyvän kasvatuksen», alkoi Lady
Wyverne. »Hän on upseeri. Niin ainakin joku väitti, vai mitä?»