»Jos herra ei usko minua, niin en sano enää sanaakaan. Mutta minä puhun aina totta. Ei kenenkään arabialaisen sanaan voi luottaa niin hyvin kuin minun. Kaikki muut ovat valehtelijoita. Minä yksin puhun totta. Ajatelkaa nyt itse. Minä sanoin, että rouva kävelee öisin Benchaalalin kanssa erämaassa. Ja miksikä hän ei sitä voisi tehdä? Kukapa ei haluaisi nähdä erämaan kuutamoa. Rouva pitää sellaisesta. Herra ei taas välitä. Herra panee maata ja rouva hankkii itselleen toverin, jonka kanssa hän voi kävellä. Sillä yksin hän ei voi lähteä, eikä Benchaalal ole mikään köyhä arabialainen. Hän on upseeri. Siksi rouva kävelee Benchaalalin kanssa. Sehän on aivan luonnollinen asia.»
Ahmedin viimeiset sanat kävivät suoraan Sir Clauden sydämeen, niinkuin totuus joskus voi iskeä yhtä syvälle kuin terävä veitsi.
»Herra panee maata!» Niin, sehän oli aivan luonnollista. Sinä hetkenä Sir Claude huomasi, että hän itse oli kaikkein suurin hullu. Ja kun mies tekee tuollaisen huomion, — jos hän näet on oikea mies — niin kadotettuaan äkkiä itsekunnioituksensa hänet valtaa vastustamaton halu saavuttaa takaisin entinen asemansa, voittaa jälleen kadotettu miehuudentunteensa. Ja hänen täytyy se tehdä millä hinnalla hyvänsä, käyköön se kuinka suuren kärsimyksen, vaikkapa rikoksenkin hinnalla.
»Missä me olemme?»
Ahmed viittasi kädellään.
»Näkeehän herra tuon vuoren eteläpuolella, joka näyttää ikäänkuin lepäävältä kamelilta?»
»Kyllä.»
»Sieltä ylhäältä herra voi nähdä El-Akbaran kylän.»
Sir Claude pysäytti muulinsa.
»Täältä minä jatkan jalkaisin.»