Miksiköhän Marabout oli tullut kahvilaan, tuumi Spahi mielessänsä. Mikä oli vetänyt häntä sinne? Hän oli silminnähtävästi halunnut seuraa. Oliko hän pyrkinyt Benchaalalin seuraan siksi, että hän oli nähnyt hänen kävelevän yöllä rotkossa Lady Wyvernen kanssa, jota hän varmaan oli luullut Ayeshaksi?
Mitä turhia! Mies oli hullu! Turhaa vaivata päätään hänen tähtensä! Mutta sittenkin Spahin silmät seurasivat häntä hänen kierrellessään hautojen keskitse ilta-auringon valossa.
Aurinko oli melkein laskemaisillaan, kun Benchaalal nousi istualtaan, maksoi kahvinsa ja läksi ulos.
Hän ei tiennyt, että Sir Claude oli jälleen lähtenyt metsästämään. Ahmed ei ollut kertonut sitä hänelle. Mutta hän kohtasi nyt tien varrella ravintolan unisen pojan ja sai kuulla sen häneltä.
»He jäävät huomis-aamuun asti», sanoi poika. »Valkoihoinen mies otti teltan mukaansa.»
Benchaalal kuunteli ääneti, näyttäen hyvin vakavalta. Tämä tieto hämmästytti häntä, mutta hän ei ilmaissut ihmetystään.
»Onko Ahmed vieraan mukana?» kysyi hän vihdoin.
»Ahmed on mukana.»
Benchaalal ei sanonut sen enempää, vaan astui hitaasti tietä myöten
Saharan porttia kohti.
Englantilainen oli siis jälleen lähtenyt pois ja jättänyt vaimonsa yksin! Benchaalalin hämmästys yhä kasvoi. Hän harkitsi asiaa moneen kertaan. Varmaankin tuon alla piili jokin ansa. Hän ei voinut olla ajattelematta asiaa arabialaisen kannalta. Arabialainen ei olisi tällaisessa tapauksessa voinut jättää vaimoansa yksin, vaikka hän olisi aikonut äkkiarvaamatta palata takaisinkin ja yllättää hänet tulollaan. Hän olisi jäänyt paikalle. Hän olisi toiminut nopeasti. Hänen mustasukkaisuutensa olisi heti puhjennut esiin koko voimallansa.