(Keskustelu jatkuu äänettömästi.)
JUNG (Berthalle). Jos tahdotte, niin kyllähän minä sen voisin teille lausua, se on vaan semmoinen pieni pätkä — tuommoinen miniatyyrikuva vaan.
BERTHA. Te tekisitte minut hyvin onnelliseksi, jos antaisitte minun kuulla sen.
JUNG. Niin no. Se kuuluu näin, (lausuu):
Synkkä on yö ja lamppu se palaa,
Purppuravuoteella makaa hän,
Silkkinen peite se vierii salaa,
Valkoiset rinnat näin välkkyvän.
Ulos ma riennän ja musta on yö,
Kuulen kun kello 12 lyö.
(Puhuu.) Siinä on kaikki.
BERTHA. Kiitos, herra Jung! Siinä on stemninkiä, siinä on koloriittia.
Kiitos!
JUNG. Oh, minä pyydän. Mutta täytyyhän minun myöntää ettei se ole niitä huonoimpia mitä olen kirjoittanut. Huomatkaa nuo kaksi viimeistä riviä: Ulos ma riennän ja musta on yö, kuulen kun kello 12 lyö. — Eikö niissä ole kamala sointu?
BERTHA. Aivan niinkuin jotain tragillista samassa hetkessä tulisi tapahtumaan, niin. Ja ketä te olette ajatellut tuota kirjoittaessa? Onko se salaisuus?
JUNG. Oi, elkää kysykö!