HENTUNEN. luotanhan minä, luotanhan minä — eihän muuta voi tulla kysymykseenkään. Mutta tämä tapa vaan tuntuu minusta niin vastenmieliseltä. — Puhuihan herra assessori eräästä toisestakin pantista, jos oikein muistan.
VILANDER (säpsähtää vähän). Niin, siitä toisesta. (Rupeaa kävelemään.)
Te ette siis pidä tuota vakuutuskirjaa vastaavana panttina?
HENTUNEN. Kyllä kyllähän — miks'ei. Mutta kuten jo sanoin, niin — — herra assessorin ei pidä tykätä pahaa, mutta — —
VILANDER. No, olkoon menneeksi sitten, vaikka tämä on naurettavaa, varsinkin kun ajattelee minun yhteiskunnallista asemaani. Mutta rauhoittaakseni teitä, niin olkoon menneeksi vaan. Mutta muistakaa: suurimmassa salaisuudessa ainoastaan, muistakaa se. Muutenhan voisin joutua koko kaupungin pilkaksi, hahaha!
HENTUNEN. Ei se minun kauttani ilmi tule.
VILANDER. Onko teillä ehkä rahat mukananne, Hentunen?
HENTUNEN. Pistinhän ne tänne lompakkooni, jos niin että — —
VILANDER. No, antakaa tänne. Minä kirjoitan teille pienen todistuksen, niin asia on päätetty.
(Istuutuu pienen pöydän ääreen.)
HENTUNEN. Niin, kyllä minä semmoista pyytäisin.