VILANDER (kirjoittaa). »Täten todistan että — —» (Viskaa kynän pois.)
Ei!
(Rupeaa kävelemään.)
HENTUNEN. No, jos ei assessorille passaa, niin en suinkaan minä — —
VILANDER. Passaa! Miks'ei, passaahan se. (Istuutuu taas ja puhuu kirjoittaessaan). Tuumin vaan että mikähän ajatus Hentusella on minusta, kun tämmöisiin välipuheisiin ryhdyn — mutta sattuuhan joskus jokaiselle tämmöinen pikkuinen rahapula, varsinkin näinä ahtaina aikoina, enkä minä muihin olisi kääntynytkään, mutta kun tunnen Hentusen rehelliseksi mieheksi, joka voi säilyttää salaisuuden, niin — — Kas tuossa, nyt se on kirjoitettu. Lukekaa se jos se kelpaa.
HENTUNEN (lukee selvällä äänellä). »Täten todistan, että minä allekirjoittanut vahtimestari Kristoffer Hentuselta olen saanut lainaksi 2,000 markkaa, josta kolmelta kuukaudelta maksan provisioonia ja korkoa yhteensä 120 markkaa, sekä annan hänelle pantiksi salongin — vierashuoneen — ruokasalin ja sänkykamarin huonekalut, jotka kumminkin vielä saan pitää luonani, mutta jotka hän minulta saa periä, jos en määrättyjen kolmen kuukauden kuluessa suorita hänelle yllämainittua rahasummaa 2,000 mk. Sanoo 2,000 mk. Helsingissä 1 p. Huhtik. 1908. Pontus Vilander, asessori ja ritari.» (Kääntää paperin kokoon.) Kiitos, se on oikein.
VILANDER (joka silläaikaa on kävellyt edes takaisin). No, onko vahtimestari nyt rauhoitettu, hahaha.
HENTUNEN. Kyllä. Tässä olisi nyt rahat. Mutta assessorin ei pidä suuttua jos minä edeltäpäin olen vetänyt pois tuon pienen provisioonin, sillä — —
VILANDER. Mitä? — No, sehän on yhdentekevä — aivan yhdentekevä.
(Ottaa rahat ja rupeaa niitä lukemaan).
HENTUNEN. Niin, ei muuten, mutta kun olen kuullut että niin on tapana ja sen vuoksi että kaikki kävisi säännöllisesti — —