PAROONITAR. Kiitos, kultaseni! Niin, vanhaksihan tässä tulee, vanhaksihan tässä tulee. Kuka luulisi että minäkin — —
HENTUNEN (joka on tullut ottamaan pois tyhjät teekupit, tyrkkää vahingossa tarjottimellaan kamarineuvoksetarta). Ah, pyydän anteeksi, pyydän nöyrimmästi anteeksi!
AMELIE (ankarasti). Kuinka vahtimestari nyt sillä tavalla — —!
(Paroonittarelle.) Ukko on tullut vähän kömpelöksi, mutta vanhan tavan
mukaan me häntä vielä käytämme passaamassa. (Kamarineuvoksettarelle.)
Loukkasitko itseäsi, ystäväni?
KAMARINEUVOKSETAR. Ei mitään. (Miehelleen mennessään.) Tuletko tanssia katsomaan, Reinhold?
KAMARINEUVOS (kärsimättömästi). Jälestäpäin, jälestäpäin — —
PAROONITAR (Amelielle). Niin, minä muistan sen vielä kuin se olisi tapahtunut eilen. Se oli anno — annappas kun ajattelen — anno 1860 se oli — enoni kreivi Pommerfeltin maatilalla — un toujours garçon, se vanha kreivi — uuden vuoden aikana — —
(Naiset katoavat).
TOINEN KOHTAUS.
VILANDER, SENAATTORI, KAMARINEUVOS, TUKKUKAUPPIAS,
LUNDSTRÖM, HENTUNEN ja kaksi herraa.
LUNDSTRÖM. Niinkuin sanottu, se oli ystävämme Kalle Petter eikä hänellä ollut muuta päällään kuin yhtä ainoata vaatekappaletta, tuota ihan välttämätöntä, jonka jo kätkyessä ollessamme oma mammamme puki päällemme. Hahaha!