JUNG. Te tulette siis minua vähän kaipaamaan kun matkustan? Niin, minun täytyy sitä uskoa. Nuo silmät eivät voi valehdella. Ja minun kun tästä pitäisi tulla maailman onnellisemmaksi ihmiseksi, päinvastoin tulen siitä vaan vielä onnettomammaksi.
BERTHA. Emme — emmekö ole vapaita indiviidejä.
JUNG. Mitä — mitä te sanotte?
BERTHA. Ei mitään — mitä te luulette minun tarkoittaneen? Oh, tuo viini meni varmaan päähäni.
JUNG. Kuulkaa rouva, te ette myöskään ole onnellinen.
BERTHA. Mistä te sen päätätte?
JUNG. Kun te olette niin vieras ympäristöllenne — ei kukaan teitä ymmärrä. Ja elämä on siedettävissä ainoastaan kun ollaan kaksittain — kun saa sen jakaa jonkun hengenheimolaisen kanssa.
BERTHA. Sitähän minäkin välistä olen ajatellut — mutta mitä sitä voi kohtalolleen.
JUNG. Mutta päätimmehän juuri että ollaan vapaita indiviidejä. Itsehän sitä kohtalonsa luo.
BERTHA. Niin, ehkä te miehet, mutta meidän naisten laita on toinen. Meillä ei ole teidän lujuutta. Kohtalo meidät musertaa. — Me elämme hiljaista jokapäiväistä arkielämää, emme toivo, emmekä sure, kaikki on yhdentekevää. Silloin tapahtuu jotain odottamatonta. Esimerkiksi joku henkilö astuu meidän tiellemme, aivan tuntematon ennen. Mutta hän vaikuttaa niinkuin olisimme hänet joskus ennen nähneet — niinkuin olisimme häntä kauvan kaivanneet — niinkuin hän tulisi meitä noutamaan kauvaksi, kauvaksi. Ja meidän kohtalomme on täytetty. Niinkuin noiduttuna me häntä seuraamme ja — — Ah, mitä minä puhunkaan! Tunnen semmoista väsymystä — —