MIILI (Hamarille). Oletko hiljakkoin tavannut Berthaa, Niilo?
HAMARI. En persoonallisesti, mutta on minulla ollut tietoja hänestä.
Miten niin?
MIILI. Hän pistäytyi juuri täällä ja otti minulta niin kummalliset jäähyväiset — —
HAMARI. Oli kai vähän hermostunut.
VILANDER (alakuloisesti taas). Kuuleppas, tuleppas tänne, mitä ne sanoo minusta kaupungilla, Hamari? Mitä ne puhuu minusta kadulla ja ravintoloissa? Olet kai kuullut?
HAMARI. Tietysti nauravat ja räkättävät kuin harakat, jotka ovat löytäneet oikein hyvän makupalan. Mutta olkaa huoleti, kyllä ne pian teidät unhottavat kun saavat hampaihinsa uuden jutun ja semmoisista ei, Jumala paratkoon, näy olevan mikään puute tässä meidän herttaisessa Helsingissämme, haha. Mutta mitäs niistä. Mietitäänpäs nyt millä tavalla asiat — —
VILANDER. En minä tahdo kuulla mitään — en minä jaksa — ja johan minä sanoinkin että kyllä minä olen hommannut. — Mutta ajatteleppas, on se sentään kauheata kun ei tohdi pistäytyä kadullakaan ettei katupojat näyttäisi sormellaan. Ja virastoon sitten! Milloinka minä sinne uskallan mennä? Siellähän ovat pahimmat viholliseni. Ja mitä se minun tuleva vävynikin, se säntillinen mies, minusta ajattelee? On tämä elämätä, on tämä elämätä!
HAMARI. Kun tulin niin näin herasöötingin kävelevän tuolla ulkona kadulla ja katselevan ikkunoihin, niinkuin hän aikoisi tänne.
VILANDER. Minä en ota häntä vastaan. Minä en tahdo ketään nähdä. Mamma ja Miili saavat puhua hänen kanssaan. — Kuuleppas Hamari, kun se mammakaan ei enää tahdo minusta mitään tietää. Ei suvaitse minua kuulla eikä nähdä. Hän on sulkeutunut kamariinsa ja — —
MIILI. No, mitä nyt pappa — —