(Juoksee ovelle).
VIIVIN ÄÄNI. Ette saa tulla, ette saa tulla!
(Ovi paiskataan kiinni).
KEKKONEN. No, sun seitsemän seppää! No, sun seitsemän —! Eihän tuo johtunut mieleenikään — (Istuutuu aivan hämillään) No, tämäpä hassua, ha ha ha! — Mutta onhan se sentään aivan luonnollista — seisovathan nimet tuossa kirjassa — ja eihän tuo piika voinut muuta ajatella kuin että — Mahdottoman hienoilta ne näytti kumminkin nuo punaiset peitteet ja nuo pitsityynyt — niinkuin avioparin sänky ainakin! — Niin, mutta mitä minulla siitä on hyötyä! täällä minä kuitenkin yksinäni saan — Ja sinne se otti minun kapsäkkinikin, etten — Uskaltaisinkohan häntä —? (Koputtaa arasti ovelle) Neiti Viivi, kuulkaapas! Minulla olisi vähän —
VIIVI (sisältä): Jos vaan tulette, niin huudan ja herätän koko talon.
KEKKONEN. Taivas varjelkoon! Enhän minä — Tahtoisin vaan teitä —
VIIVI. Minä en ryhdy teidän kanssanne minkäänlaiseen puheluun. Te se olette joka on syypää kaikkiin, tomppeli!
(Ovi pönkitetään sisäpuolelta).
KEKKONEN. Niin, siinä nyt sain! Kaikki on minun syyni — jos olisi täällä edes sohva, johonka voisin —. No, tuossa on kumminkin turkkini. — Huh, kuinka se on kylmä! Siitä voi vielä saada influensaa. (Aivastaa) Nälkäkin rupeaa tässä suolia kopristamaan. — No, ei auta muu kuin istua tuohon nojatuoliin koettamaan saisiko siinä unta. (Vetää tuolin keskelle näyttämöä) No, istuuhan tässä aika mukavasti sentään. Ja kun oikein ajattelen, niin eihän sitä aina kinkerilläkään ole ollut niin paljon parempia makuusijoja. Tyytyväinen sitä aina pitää olla. »Aina tyytyväinen ja iloinen», se onkin minun mielilauseeni. (Kiertää turkkinsa ympärilleen ja nyökähyttää oikealle päin; puoliääneen) Hyvää yötä nyt, rouva Milto — Miltopeus!