ANNA. Siinä olet oikeassa, minä tarjoon mielelläni apuani, kun näen että sitä jossain tarvitaan. Niin niin, onni sinullakin on ollut, sinä pikku hätikkö, sillä kun ajattelee tuota aikaa, jolloin sinä vielä —
LAURA. Kas niin, mamma on nyt hyvä ja juo! Maljasi, mamman malja —!
JANNE. Niin, maistakaamme — (Kumartelee vieraille.) Hyvä herrasväki —!
ANNA (ei maista): Kiitos! Yritin vain sanoa että kun muistaa —
LAURA. Minä tiedän, tahdot johdattaa mieleeni tuon ajan, jolloin en vielä tuntenut Janneani, ja kuinka onnelliseksi tulin, kun tutustuin häneen ja huomasin että hän rakasti minua, köyhää tyttöä, joka —
ANNA. Niin niin, kyllä muistan, kun sinä ensimmäisen kerran tulit kotia Helsingistä. Jestan, kuinka silloin olit fiini ja herramainen, ja kuin sipsuttelit ja tipsuttelit ja viskasit venskaakin! — »Te vara so trookit heer po lante» ja »fyy, fyy, te rapakkona po lansvääkana, o te sviinen!» (Nauraa.) Niin, semmoinen hieno ryökkynä sinä olit, ha, ha! Ihmekö siis, jos Janne parka hävitti järkensä ja pyöri jälestäsi kuin takkiainen hevosen hännässä. Mutta —
LAURA. Niin, ajat ovat muuttuneet ja me myös niiden kanssa. Mamma yksin on vielä muuttumaton, niin reipas ja lystikäs ja — —
ANNA. Mutta sepä nyt perhana, kun sinä et anna minun puhua loppuun, kun aioin sanoa, että jos ajattelee noita vuosia, jolloin olit kenraalissa piikana —
LAURA. Se on vale, jyrkkä vale! Piikana en ole milloinkaan ollut, minä olin huushollerska, oikea huushollerska, ja se on hävytöntä mammalta, että noin —
ANNA (nuuskaa): Taivas siunatkoon, hyvä ystävä, kuinka sinä minua säikähytit! Piika ja huushollerska, onhan tuo yhdentekevää, ja piikahan minäkin olin ennenkuin —