ANNA (kääntyen häneen): Niin, eikö totta, se oli lystiä, vaikka juuri ei provastille, ha, ha, ha! Mutta mikä teidän on, rouva-kulta? Te näytätte niin synkkämieliseltä. Oletteko siukka, vai onko teillä ollut harmia? Kas tuossa, ottakaa vähän nuuskaa! Se priskaa!
PATRUNESSA (nousee): Mitä uskallatte —!
(Patruuna lähestyy.)
ANNA. No, tuhat tulimaista, mitä näen minä! Eikö tuo pulska herra tuossa ole se rikas Anderson? No, kas vaan, kun en yrittänyt tunteakaan, mehän olemme vanhoja tuttuja. Olemmehan olleet samoissa käräjissä. Simppulan emäntä oli vienyt minut oikeuteen, kun vanha vahtini oli purrut hänen mustalta kissaltaan hännän poikki —
PATRUUNA. Amelie, käsivartesi —
ANNA. Ja nuo ulkomaalaiset tukkiherrat syyttivät samana käräjäpäivänä patruuna Andersonia siitä, että hän oli käyttänyt vääriä mittoja, ja tuosta sitten tukkimiehet antoivat hänelle haukkumanimen »koijari-Anderson» —
PATRUUNA. Amelie, älä ole milläsikään — kyllä minä heitä kaikkia käräjissä — — Herra vaprikööri, olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan tämmöistä loukkausta unohda, ja mitä tuohon toiseen asiaan tulee, niin ymmärrätte kai itsestännekin, että on parasta, ettemme nyt enää siitä puhu. Hyvät naiset, hyvät herrat!
(Kumartelee kylmästi ja virallisesti ja menee rouvineen.)
JANNE. Mutta, hyvä herra patruuna —
LAURA (erikseen): Jumala, nyt on kaikki hukassa! Ei auta muuta kuin
— — (On pyörtyvinään.) Ah, päätäni! Minä en voi hyvin; minä pyörryn.
Ah!