PAROONITAR (pudistaa paroonia kovasti): Alfons, etkö kuule, että kilpesi, sukusi —!
PAROONI. No, no, pelaa sinä vain ulos, kyllä minä sitten —
TYTÖT (jotka kauan ovat koettaneet hillitä itseään, purskahtavat nauruun): Ha, ha, ha!
ANNA. Niin, pienet harakat, naurakaa vain, lystiähän se on kuulla! Mutta osaatteko muuta kuin kaakotella? Olettehan herrasväen lapsia, osaatteko katkismuksenne? Missä pääkappaleessa meidät käsketään —?
ROVASTIN TYTTÄRET. Pappa, lähdetään pois! Meneväthän muutkin.
ROVASTI. Jos vaan tietäisimme varmaan, ettei tarjota illallista —
ANNA. No, kas provasti! Morjens, morjens, koska rehvattiin! Muistatteko vielä Anna-muorin ja hänen Pekka-vainajansa hääpäivää, herra provasti?
ROVASTI. Hyvä rouva, papilla on niin suuret ja tärkeät asiat ajateltavina, ettei tuommoiset maalliset seikat —
ANNA. Vai ette muista? Se oli semmoinen hassu juttu. Kerronko minä sen herrasväelle, ha, ha, ha! Niin, juurikuin paraikaa letkutimme Hollolan polskaa aika vauhtia, kuulimme ruokakammarista hirmuisen mölinän, niinkuin olisi sikoja tapettu. Mekös sinne miehissä, ja, voi Taavetti, provasti seisoi ja vonkui kuin teurastettava härkä! Hän oli niellyt sennamoosia ja pelkäsi sen olevan myrkkyä. Piikaletukkamme — se oli nyt semmoinen hävytön kappale — väitti että provastilla oli tapana aina käydä ruokakonttorissa, kun oli vieraissa, ja siellä vähän tullata sylttipurkkia; ja nyt oli hän muka erehdyksestä syltin sijaan saanut sennamoosia. Tuo nyt tietysti oli ilmeinen valhe, senhän jokainen ymmärtää, herra provasti, mutta siinäpäs tekemistä, ennenkuin saimme teidät rauhoitetuksi, muistatteko? Ensin annoimme Thilemannin roppia, ja kun ne ei auttaneet, niin —
PATRUNESSA. Todella, tämä konversationi —!