(Sorina ja puoliäänistä huudahduksia »skandaalista», paroonin
ääni »revanchesta» ylitse kaikkia ja viimeiseksi).
ANNA. No, katsopas noita kummallisia ihmisiä! Tuossa nyt pötkivät tiehensä jok'ainoa sorkka, niinkuin minua pelkäisivät. No, hyvästi sitten! Ditta boo, ditta boo!
(Nuuskaa)
JANNE (joka on saattanut vieraita ovelle): Oh, mikä kirottu, mikä onnettomuuden päivä! Jos tietäisit, äiti, mitä nyt olet saanut aikaan, niin —
LAURA (nousee): Tuhlaatko vielä sanoja hänelle, Janne! Ei, ulos, ulos tuossa silmänräpäyksessä, äläkä koskaan enää näytä itseäsi tässä talossa, johon et kuulu ja johon — —
ANNA (nousee myös): »Johon olen ainoa, joka kuulun», sano niin, niin puhut totta. Lääkkeeni olivat karvaat, sen myönnän, mutta pitiväthän semmoiset olla, jos apua niistä lähtisi. Kuinka monta monituista kertaa enkö teitä molempia erittäin sinua, Laura, varoittanut —
LAURA. Se on tarpeetonta! Me emme yhtään tarvitse —
ANNA. — varoittanut kaikesta laiskuudesta ja turhamielisyydestä, ja kuinka olette neuvojani seuranneet! Hyi saakeli! Voitteko katsoa rehellisiä ihmisiä silmiin, sen kysyn teiltä? Ja sitten lisäksi ylenkatsotte ja halveksitte kunniallisia sukulaisianne, vieläpä omaa äitiännekin! No, sen vuoksi päätin kun päätinkin kaikesta tuosta antaa teille läksyn, jota ette niin pian unohtaisi. Ja jos siis tänään olen käyttäytynyt vielä pöllömäisemmin kuin olisi tarvinnutkaan, niin tiedätte, että se kuului asiaan ja on se senvuoksi anteeksi annettava.
LAURA. Anteeksi! Kun olet tehnyt meidät naurun alaisiksi kaikkien silmissä ja loukannut vieraitamme, etteivät he koskaan enää tohdi meille tulla.
ANNA. Niin, kyllä uskon, etteivät niin pian tule takaisin, kyllä sen uskon.