JANNE. No, muista en juuri niin paljon välittäisi, mutta kun tuo patruuna, josta minä olen niin riippuvainen, josta minä — Niin, Laura, sinä et vielä tiedä että —
LAURA. Mitä en tiedä? Luuletko että olen niin sokea ja tuhma, etten mitään huomaa ja ymmärrä? Minä tiedän kaikki, minä kuuntelin oven takana kun asia päätettiin, ja —
JANNE. Mitä? Tiedät siis, että jos en huomenna voi maksaa noita 2000 markkaa, niin ottaa patruuna kaikki raaka-aineeni pantiksi ja silloin olemme me — —
LAURA. Tiedän, tiedän! Johan olen sen sanonu —
JANNE. Ja kuitenkin annoit minun olla siinä luulossa, ettet mitään tiennyt etkä aavistanut. Lauraa, tuo ei ollut oikein — —
LAURA. Niin, kun luulin, kun toivoin, että nämä pidot kaikki parantaisi. Ja nyt — voi voi! Mutta tätä en voi kärsiä: sitä en voi! Minä lopetan elämäni, minä hyppään kaivoon, sen teen ihan varmaan — —
JANNE. (synkästi): Jaa-a, mitäpä tässä on muuta jälelläkään! Niin, kas tuossa äiti, nyt olet saanut kostaa.
ANNA. Olenpa niinkin.
JANNE. Me olemme häviössä.
ANNA. Siltähän tuo kuuluu.