JANNE. Ja siitä iloitsette, eikö totta?
ANNA. Tiettyhän se.
LAURA. En ymmärrä, että vielä häntä puhuttelet, vaikka hän niin meitä on häväissyt! Ulos hänen pitää, ulos heti paikalla!
JANNE. Ei, Laura, muista, että hän on äitini! Hän on ollut ankara meitä kohtaan, mutta olemmehan sen ansainneet, ja jos hän olisikin rangaissut meitä kymmenen kertaa kovemmin, niin hän on sittenkin äitini.
ANNA. Janne! Tuo sana korvaa kaikki sinun tyhmyytesi, ja, Herra paratkoon, tyhmä sinä oletkin ollut aika lailla. Tuossa kourani ja sen päälle ollaan drastukamraattia taas, niinkuin sanotaan Nummisuutarissa.
JANNE. Annat siis meille anteeksi —?
ANNA. Narrit! Etkö juuri itse sanonut, että olen äitinne. Minkätähden luulette että olen tullut tänne kaupunkiin, hä? — Niin, arvaahan sen, kuinka teillä olisi ollut aikaakaan tuommoista ajatella. No, tietäkää, sitten: kauppani olen myönyt ja tänne olen aikonut muuttaa elinajakseni.
JANNE. Mitä?!
ANNA. Niin Juusulan vanhempi poika, hän puotini osti ja hyvän hinnan maksoikin. Kaksikymmentätuhatta, puolet kontantissa ja puolet takauksissa. Niin, lempo vieköön, kun viisitoista vuotta on kaupitellut renikoita ja silakoita ja kahvia ja kehunut ja papattanut tuhmille ostajille, niin kyllä tekee jo mieli levätä, sen sanon. Ja luulinpa tuolla muuttamisellani tänne tekeväni teillekin, lapset, jonkinlaisen ilon, vaikka sitten jouduimme tämmöiseen koklementtiin. No niin, niin, ajattelin, mutta tänä iltana olen aikeeni muuttanut. Kuulkaapas nyt, kuinka olen miettinyt. (Ottaa nuuskaa.) Olen ajatellut että koska minulla nyt on rahaa kukkarossani ja koska en tahdo, että hienot ystävänne nauraa kikattavat teidän häviöllenne, niin, tuota, olen nyt aprikoinut, että jos minä nyt sentään tällä kertaa auttaisin teitä pahimmasta pulastanne ja —
JANNE. Mitä! Äiti! Te tahdotte todellakin —?