LAURA. Auttaa meitä?
ANNA. Vait, nallikat! Nyt on minulla sananvuoro. Niin, minä tahdon auttaa teitä. Minä annan teille kaikki nämät rahani, joilla saatte maksaa veikanne ja aloittaa liikkeenne oikein uudella, paremmalla pohjalla.
JANNE. Mutta sinä, sinä itse —
ANNA. Minä lähden takaisin vanhaan toimeeni ja kaupittelen ja kommerssaan niinkuin ennenkin. Kun ovat 15 vuotta kestäneet, niin kestävät kai raajani muutamia vuosia lisäksi. Mutta muistakaa, tämän teen minä ainoastaan niillä ehdoilla että — —
JANNE. Ei, ei, älä nyt noin puhu; me emme voi sitä ottaa vastaan, ei millään muotoa —
ANNA. Niinkuin sanottu, minä teen sen ainoastaan niillä välttämättömillä ehdoilla, että tykkänään luovutte tästä ylpeydestänne ja naurettavasta herramaisuudestanne, myytte kaikki kalleutenne ja tarpeettomat korukalunne ja aloitatte uuden, ahkeran ja vaatimattoman elämän, niinkuin sopiikin kunnolliselle käsityöläisperheelle. Jos hyväksytte ehtoni, niin sovimme asiasta, ja silloin luulen minä, että teillekin vielä kunnian kukko laulaa.
JANNE. Oi äiti, se ei ole mahdollista! Saisin siis todellakin vielä palata entiseen toimeeni ja työhöni, jota niin kovasti olen ikävöinyt —! Laura, kuuletkos sinä mitä äiti —?
LAURA. Kuulen, kuulen! Mutta myödä kaikki? Enkö edes saa pitää kultakelloani, samettihattuani ja —? Ei, ei, minä en tiedä, mitä puhunkaan. Minulla on hyvin paljon oppimista ennenkuin — Mutta sinun ja Jannen avulla — Mamma, anna anteeksi jos se on mahdollista.
(Syleilee häntä).
ANNA. Hyvä! Siis on asia päätetty! Mutta muistakaa myös: ellette lupaustanne pidä, niin ei Anna-muorikaan ole ihminen, jonka kanssa leikitellä voi, muistakaa se!