Niin kultaseni, kyllä se minua niin loukkasi, etten sitä kyllin voi sinulle selittää. Se oli nyt juuri tunnin lopussa. Me harjoitimme paraikaa marssia. Tytöt tepastelivat nätisti ja hyvällä ryhdillä, minä tapani mukaan istuin pöydällä ja löin tahtia (markkeeraa sormellaan) yks' kaks', yks' kaks', ein zwei, ein zwei, ja kaikki olimme me iloisella tuulella. Silloin yht'äkkiä avataan ovi ja Sanny astuu sisään ja katselee meitä kuin mikähän kenraali — niin juuri kuin kenraali — ja sitten hän sanoo näin: »Täällä vallitsee huono järjestys voimistelutunnilla», sanoo hän, »ja minun täytyy muistuttaa teitä neiti» — minua näetsen — »että vaikka ette ole voinut itsellenne hankkia mitään respektiä, niin pitäisi teidän ainakin opettaa oppilaitanne sen verran respekteeraamaan johtajatarta että tervehtivät häntä, kun hän tulee inspekteeraamaan». Ja sitten hän meni ja löi oven lukkoon että romahti. Niin, ajatteleppas kultaseni, aivan luokan edessä. En voi sanoa kuinka pahastuin. Pitäisikö tyttöjen kesken temppuja ruveta hänelle niijaamaan, ja kumartamaan? Olisiko se järjestystä? Ja nuo pistokset huonosta respektistä! Neljäkymmentä vuotta olen minä — —
Neiti Kauppila
(lyhyt tukka, miehekkään näköinen.)
No niin, mitä tantti nyt tähän vastasi sitten? Myöskin minä olen tänään saanut osani.
Neiti Forslund.
Mitäkö vastasin? En mitään. Mutta kyllä minä aijoin sanoa hänelle, että neljäkymmentä vuotta minä nyt olen ollut opettajana enkä tarvitse muuta kuin että komennan vaan: (markkeeraa sormellaan.) Ein, zwei, drei, niin heti tytöt seisovat suorana kuin kynttilät. Ja vaikk'en olekkaan turhanpäiväisen ankara niin — —
Neiti Kauppila.
Niin no, tantti aikoi vastata mutta minä vastasin.
Neiti Forslund.
Niin, sulla on aina semmoinen kuraassi, etkä sinä häntä ollenkaan pelkää. Mutta kyllä minäkin niin suutuin että tulkoon vaan vielä kerran hokemaan tuosta respektistä, niin minä aivan varmaan — — No, mikä se oli se teidän välinen asia? Kerroppas kaiken mokomin. (Tunnustaa niskaansa, jossa jokin näkyy häntä vaivaavan.)