Neiti Kortman
(kävelee muutamia askeleita edes takaisin, sanoo sitten.)
No, herra pastori, mitä te tähän sanotte? Kun sekä opettajat että oppilaat nousevat minua vastaan! Eikö asemani ole kadehdittava, vai kuinka?
Pölkkynen.
Kunnioitettava neiti, minä olen aivan kuin puusta pudonnut. (itsekseen.)
Nythän olisi pitänyt puhua tuosta asiasta, mutta tämän häiriön perästä
— —? Mutta jos kumminkin koettaisin.
Neiti Kortman
(vilvottelee kasvojansa viuhkalla.)
Ja tätä minun on täytynyt kestää jo niin monta vuotta. Ja sillä ajalla olen tullut tämmöiseksi »vanhaksi harpuksi» kuin tuossa kirjeessä sanottiin. Ettekö te sentään vähän surkuttele minua, herra pastori?
Pölkkynen.
Mutta hyvä neiti, te saatatte minut todellakin hämilleni — kuinka te noin voitte puhua? Te joka olette niin nuorekas, niin täysissä sekä sielun että ruumiin voimissa. Minun tapani ei ole koristella ja imarrella, mutta jos saisin sanoa ajatukseni, niin — —