Neiti Kortman.
Ei ei, sitä te ette saa, ei ollenkaan. Se on vaan teidän hyvä sydämmenne, joka silloin puhuu. Kun näette kuinka sorrettu ja poljettu minä olen, niin teidän ritarillinen luonteenne siitä kärsii ja te tahdotte minua lohduttaa. Mutta sallikaa minun kumminkin teitä kiittää hyvästä aikomuksestanne. Kiitos, herra pastori.
Pölkkynen.
Ooh, hyvä neiti, minun puoleltanihan se vasta kiitos on. Yhden termiinan vaan olen täällä ollut, mutta kuinka te ette sillaikaa ole rikastuttanut sieluelämääni ja maallisissakin asioissa ollut minulle niin antelias. Eilen juuri sain taas sieltä Hyrynsalmelta kirjeen, jossa mummu raiska, isoäitini parka, niin sydämmellisesti kiittää siitä minun viimeisestä rahalähetyksestäni, josta kiitos teille — —
Neiti Kortman.
Joutavata! Mitä niistä pienistä etumaksuista. Enhän minä ole niin köyhä etten minä ystäviäni voi joskus auttaa. (lempeästi.) Ja tehän olette minun ystäväni, eikö totta?
Pölkkynen.
Minä olen ylpeä siitä. Mutta — mutta jos nyt en vielä kaikkeen tähän tyytyisi, jos olisin kiittämätön kyllä että vaatisin vielä enemmän — jos esim. kysyisin teiltä jos te tahtoisitte — — En, en voi sitä sanoa — —
Neiti Kortman.
Mutta miks'ei, herra pastori? Olenko minä niin vaarallisen näköinen?