Neiti Kortman.
Niin, — sehän on minun mahdotonta sanoa — ymmärräthän sen. Voithan niiden toisten kanssa siitä neuvotella. Te kirjoitatte mitä ystävyytemme ja monivuotinen tuttavuutemme teille sanoo — ei mitään imartelemista, suora totuus vaan. Siitä vanhasta maineesta, joka minun koulullani on — minun pedagoogisesta kyvystäni — siitä hyvästä hengestä, joka aina on koulussa vallinut. — Niin, kyllähän te sen itse tiedätte. Pääasia on nyt vaan, että sinä toimitat tuota protestia, sillä silloin minä tiedän että se on hyvissä käsissä.
Kauppan. rouva.
Niin, minuun voit luottaa. Kyllähän se on niin, etten moneen vuoteen ole kirjoittanut mitään, mutta minä annan sen konttoristien kirjoitettavaksi — niillä on siellä hyvä käsiala. — Mutta missä ne muut ovat? Eikö ne tulekkaan? Minä tahtoisin heti puhua niiden kanssa tästä asiasta.
Neiti Kortman.
Mutta ei millään muotoa siitä että ehdotus on lähtenyt minusta — niinkuin se ei olekkaan. Silloin sinä ymmärrät minut aivan väärin. Sinähän se olet tämän vastalauseen toimeenpanija, Liina kultaseni.
Kauppan. rouva.
Ole sinä huoleti, kyllä minä vastaan töistäni. Ihmiset sanovat että minä olen tyhmä, mutta nyt saavat nähdä että kyllä minäkin jotain voin. Kiitos ensimmäisestä kupista! Mersii pokkuu! (Ottaa korista pientä leipää, jota hän rupeaa pureskelemaan.)
Neiti Kortman.
Kiitos itse vaan, kultaseni! (Liikuntoa kuuluu ulkoa.) Mutta kas niin, nyt ne tulevat. (Vieraat ilmestyvät ovessa.) No, vihdoinkin! (Menee niitä tervehtimään.)