Tuleeko se siis minun tehtäväkseni nostaa tuota huntua, joka tätä salaisuutta peittää. Olisiko sopivata että minä tunnustaisin että tiedän mistä on kysymys?
Pölkkynen.
Ooh, todellako!
Neiti Kortman.
Hyss, hyss! Että sen olen jo kauan tiennyt, ainakin luullut tietäväni — ja toivonnut. Mutta, täytyyhän minun tunnustaa, onhan epätoivokin minua suuresti vaivannut kun ette milloinkaan ole puhunut. Mutta jos minä sillä voin tehdä teitä onnelliseksi, niin — (Luo silmänsä maahan.)
Pölkkynen.
Ja sitä vielä kysytte?
Neiti Kortman
(samassa asennossa).
Oi Evergistus, Evergistus!