KALLE. Elähän, elähän! Anna nyt anteeksi! Mutta kun minä rakastan sinua niin paljon, niin — —. Annathan sinä anteeksi?
TYYNE. En suinkaan.
KALLE. Mutta tällä kertaa.
TYYNE. Lupaatko sitten, ettet enää puhu tuommoista, sillä pitäisihän sinun tuntea Tyynesi. Lupaatko?
KALLE. Lupaan, lupaan, kultaseni.
TYYNE. No, olkoon menneeksi sitten, mutta se onkin viimeinen kerta, sinä parantumaton poika! Ja nyt minä kerron sinulle jotain hauskaa. Kun tänä aamuna heräsin, niin olin niin sanomattoman iloinen ja onnellinen, en tiedä ollenkaan mistä syystä. Ja kun aukaisin ikkunan ja linnut visertelivät kuin hullut ja kukat ikkunan alla tuoksuivat kuin paratiisin yrttitarhassa, niin sain semmoisen selvän aavistuksen, että meille vielä tänään tulee tapahtumaan jotain hyvin hauskaa ja odottamatonta, ja luotan varmaan siihen, että ennenkuin päivä on lopussa, niin saamme toisemme.
KALLE. No, sitten minäkin siihen luotan.
Laulu n:o 1. Duetto
Sävel: »En voi sua unhoittaa poijes».
KALLE ja TYYNE.
Vaikk' oisikin maailma nurja
Elä, ystäväin, sure vaan.
Meill' onhan lempemme nuori.
Usko onneen suotuisaan.