KALLE. Tuosta meidän tulevaisuudestamme. »Setä Pummi on kyllä meidän rakkauttamme vastaan», puhuit sinä »ollen itse varakas tahtoo hän naittaa minut, kasvattinsa, rikkaalle miehelle, luullen että hän sillä tavoin tekee minut onnelliseksi, mutta olemmehan nuoria, voimmehan odottaa eikä setä ikuisesti voi vastustella», sanoit sinä. »Ja saat nähdä», sanoit, »että asiat kyllä selviävät nopeammin kuin voimme ajatellakaan.» Niin sinä puhuit, kultaseni.
TYYNE. Ja miks'ei se niin voi käydäkin?
KALLE. Niin, aina sinä katselet elämää niin valoisalta kannalta. Mutta ennenkuin minä saan semmoisen paikan, että voimme mennä yhteen, niin — —.
TYYNE. Niin mitä?
KALLE. Niin, sehän juuri on minun suurin suruni. Eikö sinun rakkautesi sill'aikaa laimene ja etkö sinä kyllästy minuun?
TYYNE. Niin, eipä sitä niin varmaan tiedä.
KALLE. Kun en ulkonäöltänikään ole mitään — —.
TYYNE. Aivan oikein, on niitä komeampiakin miehiä.
KALLE. Ja kun muutenkin olen aivan mitätön.
TYYNE. Tyhmä sinä nyt ainakin olet, enkä minä (Nousee) noita vanhoja lorujasi enää viitsi kuunnella — —.