Lyyli. Onhan ne.
Aina. No, katsos vaan! Minä onnittelen!
Lyyli. Kiitos! Se oli vaan tuommoinen pikkunen pätkä, stemninkikuvaus vaan. Ne ottivat sieltä pois puolet ja muuttivat lopun toisellaiseksi, mutta kehuivathan ne että se oli sujuvasti kirjoitettu sekä pyysivät minua vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksillani.
Aina. No, oikeinhan sinä minua hämmästytät. Ja nyt sinä olet ottanut tuon kehoituksen huomioosi? Etkö niin?
Lyyli. Niin olenkin. (Kaivelee taskuaan). Mutta tällä kertaa olen ryhtynyt vähän suurempaan tehtävään. Olen nimittäin kirjoittanut romaanin. (Vetää esille jokseenkin paksun vihon paperia sekä lyijykynän). Tässä se —
Aina. Hyllypaperini! Enkös arvannut oikein!
Lyyli. Hyllypaperisi? Hm! Niin, kun en uskaltanut ottaa Arvin kirjoituspöydältä, kun siellä näkyi olevan niin vähän. Vai siitä sinä siis — —
Aina. Mutta onpa siinä koko tukku! Mitähän kaikkea se sisältääkään? Olisipa hauska kuulla.
Lyyli. Se on taiteiliaromaani erään laulajattaren elämästä. Hän uhraa itseään taiteelle eikä mene naimisiin koskaan. Siinä ei juuri mitään erityistä tapahdu, se on tuommoinen psykolooginen sielunanalyysi.
Aina. Soo-o! Vai niin! No, mistä sinä tuon aiheen olet löytänyt?