Lyyli. Omasta päästä. Kaksi viikkoa olen nyt sitä kirjoitellut, ja se onkin jo melkein valmis, mutta siinä on eräs vaikea luku, tuo loppukohtaus, joka tekee minulle niin paljon vastuksia, ja se olisi nyt sen johdosta, josta tahtoisin sinulta — —
Aina. Kiitoksia paljon! Suuri kunnia minulle! Mutta siihen en pysty neuvonantajaksi. Siihen olen kerrassaan liian proosallinen.
Lyyli. Niin, kyllähän minä tiedän ett'et sinä — Mutta tämä onkin toinen asia. Katsohan, se on tuommoinen kosimiskohtaus. Eräs nuori mies kosii laulajatarta mutta tämä antaa hänelle rukkaset, hän kun, niinkuin jo sanoin, on aikonut pyhittää koko elämänsä taiteelle ja unhottaa itsensä. Ja nyt minä tahtoisin sinulta tietää, kuinka tuommoisissa tilaisuuksissa käyttäydään. Mitä siinä sanotaan ja miltä se tuntuu. Hyvä Aina, auta nyt minua tämän vaikean paikan ylitse, niin olet oikein kiltti!
Aina. Hahaha, sinäpä olet lystikäs! Luuletko siis että minä olen jaellut niin paljon rukkasia? Ei, hyvä Lyyli, valitettavasti minun täytyy häpeäkseni tunnustaa ett'en ole antanut ainoatakaan.
Lyyli. En, en minä sitä tarkoita. Kyllä minä tiedän, mitä laulajattaren tulee vastata — niin, sen minä kyllä tiedän. Mutta mitä kosia sanoo, mitä lauseita hän käyttää — sitä minä en ollenkaan — —- (Ottaa Ainan vyötäisiltä). Aina kulta, kerro nyt, mitä sanoi Arvi, kun hän sinua kosi? Kerro nyt, niin olet niin, niin pai…
Aina. Hahaha! Mitä Arvi sanoi, kun hän minua — hahaha! Ei, kuule se on sentään liian paljon vaadittu.
Lyyli. Mutta mitä se tekee? En minä siitä puhu mitään Arville.
Aina. Mutta onko se sitten sanottu että tuo tapa minkä herrani ja mieheni tällä tärkeällä hetkellä käytti, että se sopisi sinun sankarillesi? Sen tuskin luulen.
Lyyli. Niin, eihän sitä tiedä. Pääasia onkin nyt vaan että saisin tuommoisia pieniä viittauksia — stemninkiä —
Aina. Mutta mitä vasten tuon miesparan oikeastaan pitää saada rukkaset? Onko tuo laulajatar rakastunut johonkun toiseen?