Lyyli. Jos hän on rakastunut toiseen? (Synkästi). On. Erääseen arkkitehtiin, mutta — (keveästi). Niin no, kyllähän sinä sen sitten saat lukea kirjasta. Mutta ole nyt kiltti, Aina. Se jääpi aivan meidän kesken. Aina kulta!
Aina. Niin, kylläpä todellakin tekisi mieli siitä kertoa, koska Arvi nyt jälestäpäin on tullut niin ylpeäksi että tuskin myöntää olleensakaan minuun rakastunut. Semmoiset ne miehet ovat!
Lyyli. No, kerro sitten! Kerro kaiken mokomin!
Aina. No niin, olkoon menneeksi, vaikka ei se sen kummempaa ole. — Niinkuin ehkä muistat, teki veljesi siihen aikaan, josta kysymys on — vanhempanne elivät vielä silloin — tuosta teidän Savon sydämestänne kaksi matkustusta aivan perätysten Helsinkiin, jonne jo mamman kanssa olin muuttanut.
Lyyli. Aivan oikein. Kyllä muistan.
Aina. Ensimäiseltä matkalta tuli hän kotiin jokseenkin nolostuneena? Eikö niin?
Lyyli. Se käy yhteen. Piiat vielä puhuivat siitä kyökissä, että »jestan kuin tuo Arvi herra nyt on ärtyisällä tuulella, kun on käynyt Helsingissä kosimassa, mutta saanut rukkaset.« Minä en silloin vielä tiennyt, mitä nuo »rukkaset« merkitsivät, ja ne selittivät sen minulle. Sinä olit siis kummikin antanut rukkaset, vaikka juuri — —
Aina. En suinkaan. Ei hän kosinutkaan.
Lyyli. Mitenkä —?
Aina. Hän tosin oli aikonut, mutta se jäi kesken. Se oli eräässä ylioppilasiltamassa. Me tanssimme franseessia. Hän oli kauan istunut ääneti ja oli muutenkin koko illan ollut hyvin ikävä. Minä en myöskään virkkanut mitään, katsoin vaan hajamielisenä tanssia. Silloin yhtäkkiä rupesi hänen suunsa liikkumaan niin omituisella tavalla, ja minä kun en hänen sopertelemistaan ymmärtänyt kysyin ehkä vähän hermostuneesti: mitä? Hän loi minuun säikähtyneen katseen ja vaikeni heti. Samassa alkoi viimeinen tuuri, emmekä sitten enää puhuneet mitään. Olin nimittäin, niinkuin hän sittemmin kertoi, katsonut häneen niin äkäisesti, kun sanoin tuon »mitä?« ettei hän uskaltanut jatkaa. Ja siitä syystä hänen kosioimistuumansa sillä kertaa raukesi.