Aina (kaataa kahvia). Niin niin, hyvät ystävät, hauskaa, erittäin hauskaahan se on täällä maalla, kaukana pääkaupungin hyörinästä ja pyörinästä kaikessa yksinäisyydessä ja rauhassa nauttia lyhyen kesämme ihanuutta, mutta vielä hauskempi on kun sitten pitkien aikojen kuluttua ensi kerta tulee vieraita, vanhoja tuttuja ja iloista väkeä. Sydän silloin oikein sykkii odotuksesta ja tuntuu siltä, kuin nyt vasta oikea kesäilomme olisi tulossa.
Tohtori (polttaen). Kiitoksia paljon! Enkö minä siis ole ollut sinulle mikään seura, minä miehesi ja puolisosi, kysyn nöyrimmästi? Ja etkö lue insinööriä vieraaksi, hän joka —?
Aina. Kaunis seurakumppani todellakin sinä, joka aamusta iltaan vaan istut rantakivillä onkivapa kädessä etkä ajattele muuta kuin ahvenia, salakoita ja kiiskiä! Ja mitä herra insinööriä koskee, niin en minä enää pidä häntä vieraana ollenkaan, koska hän on asunut meillä koko kesän ja melkeinpä kuuluu niinkuin perheeseemme.
Insinööri (noin 36 v. parrakas ja vakava, kumartaa hymyillen).
Aina. Mutta nyt toinen kuppi, hyvät herrat, että saadaan tämä kahviserviisi pois ja sitten keitetään uutta suurella pannulla tuliaiseksi vieraillemme; sillä jos vaan ovat saaneet hevosia, niin kyllä ne ovat täällä varmaan puolen tunnin päästä. Vai mitä sanovat herrat?
Toht. (ottaa kahvia). Tuskinpa. Sillä meidän insinöörimme rautatie ei ole vielä valmis, ja Renttumäen hevoset niinkuin ajopelitkin eivät juuri kiitettävässä tilassa ole. (Insinöörille). Vai mitä sinä arvelet, veliseni?
Ins. Jaa — kuka sen tietää.
Aina. »Kuka sen tietää!« Niin tyynesti te sitä sanotte! Ei luulisi että serkku Nataalia, minun komea, loistava serkkuni, on noiden tulevien joukossa.
Ins. (hymyillen). Kyllähän minä olen kuullut että hän niiden seurassa pitäisi olla.
Aina. Ettekä sen enemmän iloitse, vaikka ette ole tavannut häntä niin moneen aikaan?